Hitain askelin, kädet selän takana käveli hän mietiskellen pitkin katukäytäviä; ihmiset luulivat hänen etsivän jotakin tai odottavan jotakin. Jos joku kohtasi hänen silmänsä, niin ei hän huomannut niissä mitään katsetta; jos joku koetti tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, niin hän puhui vain asioista ja esineistä. Eikä hän koskaan sanonut "minä", ei koskaan "minun mielestäni", vaan "siltä näyttää". Hän oli kadottanut minänsä ja sen huomasi hän vasta eräänä päivänä, kun hänen piti ajaa partansa. Hän oli saippuoinut leukansa ja aikoi juuri kuvastimen edessä käydä käsiksi veitseen. Hän näki vain huoneen takanaan, mutta kasvojaan hän ei nähnyt. Silloin käsitti hän asian laidan. Ja hänet valtasi kiihkeä halu löytää oma itsensä. Paraimman osan oli hän antanut vaimolleen, joka oli saanut hänen tahtonsa, ja hän päätti etsiä häntä.
Kun hän jälleen palasi kotimaahansa ja valkea tekotukka päässä kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, ei kukaan häntä tuntenut. Mutta eräs Italiassa oleskellut soittotaiteilija sanoi ääneen: Tuossa kulkee maestro.
Ja heti tuntui Jubalista ikäänkuin hän olisi suuri säveltäjä. Hän osti nuottipaperia ja alkoi kirjoittaa partituuria, se on, hän kirjoitteli muistiin joukon pitkiä ja lyhyitä nuotteja riveille, toisia tietysti viulua, toisia puupuhaltimia ja loput vaskisoittimia varten. Sitten lähetti hän ne musiikkiopistolle. Mutta kukaan ei voinut niitä soittaa, sillä ne eivät olleet mitään, pelkkiä nuotteja!
Eräänä päivänä kulki hän kadulla ja häntä vastaan tuli maalari, joka oli ollut Parisissa. "Tuossa kulkee malli", sanoi maalari. Sen kuuli Jubal ja hän luuli heti olevansa malli, sillä hän luulotteli olevansa kaikkea, mitä hänestä sanottiin, koska hän ei tietänyt, kuka eli mitä hän oli.
Muistellessaan silloin vaimoansa, joka oli saanut hänen minänsä, päätti hän etsiä häntä. Niin hän tekikin, mutta vaimo oli joutunut uusiin naimisiin erään vapaaherran kanssa ja matkustanut kauas.
Silloin hän väsyi etsimiseen; ja kuten kaikki väsyneet miehet alkoi hän kaivata elinpäiviensä alkua, äitiänsä. Hän tiesi, että äiti asui leskenä hökkelissä ylhäällä vuorella, ja sinne hän meni.
— Etkö tunne minua enään? kysyi hän.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi äiti.
— Etkö sinä tiedä, mikä sinun poikasi nimi on?
— Minun poikani nimi oli Klang, mutta sinun nimesi on Jubal ja häntä minä en tunne.