— Hylkää minut.
— Niinkuin sinäkin hylkäsit itsesi ja äitisi.
— Miksi riistitte minulta lapsena ollessani tahdon?
— Sinä annoit tahtosi naiselle.
— Minun täytyi, muuten en olisi saanut häntä omakseni. Mutta miksi te sanoitte, ettei minulla ollut mitään tahtoa.
— Rakas lapsi, isäsihän niin tahtoi eikä hän ymmärtänyt parempaa. Anna hänelle nyt anteeksi, sillä hän on kuollut. Sitäpaitsi lapsilla muuten ei saa olla tahtoa, mutta täyskasvuisilla sellainen pitää olla.
— Kas vaan, äiti, kuinka hyvin sinä osasit sen selvittää. Lapsilla ei saa olla, mutta täysikasvuisilla pitää olla.
— Kuules, Gustaf, sanoi äiti, Gustaf Klang…
Nämä sanat olivat hänen molemmat nimensä; ja kun hän kuuli ne, oli hän taas oma itsensä. Kaikki osat, kuninkaat, demoonit ja mallit karkasivat tiehensä, ja hän oli vain äitinsä poika.
Silloin laski hän päänsä äidin syliin ja sanoi: