Henrillä näytti olleen huulilla sana, jota ei saanut sanotuksi. Samassa kuin Aristiden pyörätuoli kääntyi, astui äiti Henrin luo. Tämä oli taskustaan ottanut kirjan, Livre d'Heures, jonka kannet olivat mustat kullatuin pronssihakasin; hän aukasi sen, ja nyt alkoivat hänen huulensa liikkua kiivaasti, mutta ääntä ei kuulunut.
Rattaiden ääni haihtui tien käänteessä. Kun Henri katsahti ylös kirjastaan, kulki hänen katseensa yli maiseman ja pysähtyi kauas taustalle Dent du Midihin. Aurinko oli sieltä täältä sulattanut lumen ja vuoren tummat sivut olivat miltei mustat lumen rinnalla; nyt oli se suunnattoman mustan ruumisarkun kannen kaltainen, täynnään valkeita kukkia, yhä leijuen ilmassa loistavain pilvien päällä. Vaikea on tietää tekikö Henri vertailuja, mutta vuori tuntui painavan häntä ja hän tarttui äidin käteen pitäytyäkseen kiinni.
— En pelkää taivasta — sanoi hän — mutta tuo musta kuoppa on minulle niin vastenmielinen, niin nöyryyttävä: joutua maahan kuni itsestään kuollut elukka…
— Tahi — sanoi äiti — kuni aarre, joka jälleen esille kaivetaan…
— Tai unohtua koskaan löytymättä…
— Ennen kuin satojen vuosien kuluttua… ja joutua museoon.
— Silloin kun ei museoita enää ole, jos saa uskoa Aristidea…
— Älä usko vihollistasi.
— Ei hän ole viholliseni enää. Kun sota on päättynyt, ei vihollisia enää ole.
Nyt kuului rattaiden kolinaa heidän päittensä yläpuolelta. Kuusten lomitse näkyivät vilaukselta vaunut. Henri katsahti ylöspäin ja tunsi ne. Vaivalla sai hän nenäliinansa esille ja huiskutti sitä ponnistellen. Mutta vaunut vierivät edelleen ylös, ylöspäin. Henri yritti nousta vetääkseen huomiota puoleensa. Suuri pilvi leijaili paperileijana hevosen pään edessä ja seuraavana hetkenä uhkasivat ajopelit ihmisineen kadota näkyvistä. Hän näki sen; aukasi suunsa huutaakseen, mutta ei saanut sanaakaan esille. Silloin näkyi jotain valkeata liikkuvan vaunuissa, ja pian huiskui neljä nenäliinaa, huiskui kuin matkustavain ystäväin käsissä laivan lähtiessä merelle, ja niin katosivat ajopelit pilveen.