— Jos tahdot.
— Älkää vielä matkustako! — pyysi Henri rukoilevasti katsahtaen nuoreen naiseen.
— Me emme voi teidän huvinne takia jäädä, hyvä herra — vastasi tämä.
— Minun huvini? — kertoi Henri.
— Niin. Te olette kustantaneet itsellenne kalliita huvituksia, te, toisten kustannuksella, näiden lasten ja minun.
— Hiljaa, ystäväni, ei nyt tuomita; hyvästi Henri, ilman katkeruutta, tuomiota; me olimme yhtä tyhmät molemmat, ja sille emme mitään voineet. Näkemiin.
— Missä nähdään? — kysyi Henri, kuten tuomiotaan odottaen.
— Missä? Veneyssä, Clarensissa, taivaassa, jos semmoista on.
— Et pelkää kuolemaa, sinä — sanoi Henri, joka ei millään ehdolla tahtonut hellittää keskustelua.
— En, mutta kiusallista on että se nyt juuri sattuu. En tiedä miksi kuolemaa pitäisi pelätä enemmän kuin syntymää. Ne ovat seikkoja, joille ei mitään voi. Terve, nyt täytyy minun lähteä. —