Kun hän oli päässyt yksinäisyyteen ja tarkoin katsonut, ettei kukaan voinut häntä nähdä, veti hän syvään henkeään ja kääntyi tummiin viidakoihin. Pikkumetsä oli jo varjossa, mutta tammien ja pyökkien latvoihin loisti vielä aurinko. Hänestä tuntui kuin loikoisi hän pimeässä merenpohjalla ja näkisi vihreän veden läpi päivänvalon, johon ei enää koskaan pääsisi. Suuri, ihana metsä, joka ennen oli parantanut hänen sairaan henkensä, oli nyt niin epäsointuinen, niin kylmä! Elämä oli hänen edessään niin sydämmettömänä, niin täynnä vastakohtia ja hänestä näytti itse luonto onnettomalta itsetiedottomassa, sidotussa unielämässään. Täällä taisteltiin myös kauheaa olemassaolon taistelua, veretöntä kyllä, mutta yhtä julmaa kuin tietoisessa mailmassakin. Hän näki kuinka pienet tammet olivat pöyhisteleineet pensaiksi tappaakseen pyökin hennot taimet, jotka ainaisesti taimina pysyivät, ja tuhannesta pyökistä voi vain yksi nousta valoon, jättiläiseksi, joka vuorostaan varasti elämää toisilta. Ja tammi, joka häikäilemättä levitteli kämpyräisiä, raakoja käsivarsiaan, ikäänkuin tahtoisi pitää koko auringon itsellään, se oli keksinyt maanalaisen taistelun. Se lähetti pitkät juurensa kaikille tahoille, kaivoi miinat maahan, imi toisten pienimmätkin ravintohiukkaset, ja jos ei voinut varjostaa kuoliaaksi vastustajiaan, tappoi ne nälkään. Tammi oli jo murhannut kuusimetsän, mutta pyökki tuli kostajaksi, hitaasti mutta varmasti, sillä sen kirpeät nesteet tappavat kaikki, joitten kimppuun se pääsee. Se oli keksinyt myrkytyskeinon; ja se oli vastustamaton, sillä ei yksikään kasvi voinut kestää sen varjossa, vaan oli maa musta kuin hauta sen ympärillä, ja siksi oli tulevaisuus sen.
Hän kulki, ja kulki edelleen. Hän iski sapelilla ympäriinsä ajattelematta kuinka monta tammitoivetta hän muserti, kuinka monta hän muutti latvattomaksi vaivaseksi. Hän tuskin ajatteli mitään enää, sillä hänen sielunsa ilmaukset olivat kuin huhmareessa ruhjotut. Ajatukset pyrkivät kristalloitumaan, mutta hajautuivat ja haihtuivat, muistot, toiveet, katkeruudet, hennot tunteet ja suuri viha kaikkea kieroa vastaan, joka selvittämättömän luonnonvoiman kautta oli päässyt mailmaa hallitsemaan, sulivat kokoon hänen aivoissaan, kuin olisi sisäinen tuli äkkiä kohottanut lämpömäärää ja pakottanut kaikki kiinteät osat juoksevaan muotoon.
Hän värähti äkkiä ja pysähtyi kesken valtavaa iskua, sillä Marlottesta tuli ääni vyöryen yli kentän ja kertautuen susivuoren onkalossa. Rummun ääni! Ensin pitkä pärrytys trrrram! Ja — sitten isku iskun jälkeen, painavia, kumeita yksi, kaksi, niinkuin ruumisarkun kantta naulataan eikä tahdottaisi häiritä surua. Trrram — trrram! — Tram — tram! Hän otti esiin kellon! Neljännestä vaille seitsemän! Siis neljännestunnin kuluessa! Hän tahtoi päästä näkemään sitä! Ei, mutta hänhän oli paennut! Ei mistään hinnasta hän tahtonut sitä nähdä! Ja niin nousi hän puuhun.
Nyt näki hän kylän, niin valosana, ilosena pienine puutarhoineen, ja kirkon torni kohosi yli katonharjojen. Enempää ei hän nähnyt. Hän piti kelloa kädessään seuraten sekuntiosottajaa. Tik, tik, tik, tik! Se kiiti ympäriinsä pientä taulua, kiireesti, kiireesti! Mutta pitkä minutinosottaja nyykähti joka kerran, kun pieni oli pyörinyt ympäri, ja vakava tuntiosottaja oli alallaan, niin hänestä tuntui, mutta kulkihan sekin.
Nyt oli kello viittä vaille. Hän tarttui hyvin tanakasti sileään mustaan pyökinoksaan; kello värisi kädessä, valtimot kolkuttivat korvien vierellä, ja hiusten juuret tulistuivat. — Krats! kuului kuin lankun katketessa ja mustan liuskiokaton ja valkean omenapuun yli nousi sininen sauhu, kuin kevätpilvi, mutta pilven yläpuolelle nousi rengas, toinen, useampia ilmaan, kuin olisi ammuttu kyyhkysiä eikä vasten seinää.
Kaikki eivät olleet niin huonoja kuin luulin, ajatteli hän itsekseen, astuessaan alas puusta, ikäänkuin tyynempänä, kun työ oli tehty. Ja nyt alkoi pieni kyläkello soida, sielurauhaa, rauhaa kuolleille; jotka olivat täyttäneet velvollisuutensa, mutta ei kaikille eläville, jotka olivat täyttäneet omansa.
Aurinko oli laskenut, ja kuu, joka kelmeänä oli koko iltapäivän ylhäällä alkoi punertaa ja levittää valoaan kun luutnantti marssi joukkoineen Montcourtia kohti yhä pienen kellon vainoomana. Tultiin Nemouroin isolle viertotielle, joka poppeliriveineen tuntui olevan erittäin sovelias marsseille. Ja niin marssittiin kunnes pimeä laskeutui ja kuu loisti kirkkaasti. Viimeisessä rivissä alettiin jo kuiskailla ja salasesti neuvoteltiin, kehotettaisiko korpraalia antamaan luutnantille viittauksen, että seutu oli epävarma, ja että tuli kiirehtiä majapaikkaan, jos mieli päivän koittaessa lähteä liikkeelle, kun hra von Bleichroden äkkiä komensi seis.
Oli pysähdytty mäelle, josta näkyi Marlotte. Luutnantti seisoi hiljaa, kuten lintukoira joka on tavannut poikueen. Nyt kävi rumpu taas, ja kello löi 9 Montcourtissa, ja sitten löi se Grézissä, Bouronissa ja Nemoursissa, ja kaikki pienet kellot alkoivat iltasoiton, toinen toistaan heleämpinä; mutta kaikkien läpi tunkeutui Marlotten pienen kellon ääni. Se huusi: aut—ta—kaa, aut—ta—kaa! eikä hra von Bleichroden voinut auttaa! Nyt tuli kumahdus maata pitkin, kuin maan alta: se oli iltalaukaus Chalonissa olevasta pääkortteerista. Ja keveiden iltasumujen läpi, jotka suurina akkunapumpuleina olivat asettuneet Loin-joen uomaan, tunkeutui kuin valo valaisten virtaa, niin että se näytti laavavyöryltä, joka kaukaa tulvaili tulivuoren lailla kohoavasta Fontainebleaun metsästä.
Ilta oli tukahduttavan kuuma, mutta miehet olivat niin kalpeat että yököt liitelivät heidän ympärillään. Kaikki tiesivät, mitä luutnantti ajatteli, mutta he eivät olleet häntä koskaan nähneet niin merkillisenä, ja he pelkäsivät, ettei ollut oikein näitten turhien tiedustelujen laita suurella maantiellä. Lopuksi rohkasi korpraali mielensä ja raportin muodossa huomautti, että iltahuuto oli pidetty. Herra von Bleichroden otti nöyrästi vastaan ilmotuksen, niin kuin käskyn ja komensi kotiin.
Kun he tuntia myöhemmin astuivat Marlotten ensi katua, huomasi korpraali, että luutnantin oikea sääri vetäytyi kokoon polvikoukusta kuin patin vaikutuksesta. Torilla hajotettiin joukko ilman iltahuutoa, ja luutnantti katosi.