Hän ei tahtonut mennä huoneeseensa heti. Jokin veti häntä, hän ei tiennyt mihin! Hän juoksi ympäriinsä silmät selällään ja sieramet levällään kuin ajokoira. Hän tutki seinivieriä ja etsi hajua, jonka hyvin tunsi. Ei mitään näkynyt eikä kukaan tullut vastaan. Hän tahtoi nähdä missä "se" oli tapahtunut. Mutta hän pelkäsi sitä näkyä. Lopulta väsyi hän ja meni kotiin. Pihalla pysähtyi hän ja kulki keittiörakennuksen ympäri. Siellä tapasi hän kersantin ja pelästyi niin, että sai tarttua kiini seinään. Kersantti säikähti myös, mutta tointui ja alkoi:
— Olen etsinyt herra luutnanttia antaakseni raportin.
— Hyvä on! Kaikki hyvin! Menkää kotiin levolle! — vastasi herra von
Bleichroden, niinkuin pelkäisi saada kuulla yksityiskohtia.
— Kaikki hyvin, herra luutnantti, mutta se oli…
— Hyvä on! Menkää! menkää! —
Ja hän puhui niin nopeasti ja niin yhtäpainoa, ettei kersantilla ollut mahdollista pistää sanaakaan lomaan, joka kerta kun hän aukasi suunsa, sai hän vastaansa sellaisen sanatulvan, että hän lopulta suuttui ja meni tiehensä.
Silloin hengitti luutnantti taas ja hänellä oli sama tunne kuin pojalla, joka on päässyt selkäsaunasta.
Nyt oli hän puutarhassa. Kuu paistoi kirkkaasti keltasta keittiön seinää vasten, ja viiniköynnös ojensi luurankokäsiään kuin pitkään haukotellen. Mutta mitä? Pari kolme tuntia sitten oli se kuollut, lehdetön, harmaa väänteleivä ranko, ja nyt riippuikin siinä mitä kauneimpia rypäleitä, ja olihan lehtiäkin! Hän meni lähemmäksi katsomaan, oliko se sama köynnös.
Kun hän tuli seinän vierelle, astui hän johonkin tahmeaan ja tunsi nenässään teurastuskaupan ilkeää hajua. Ja nyt näki hän, että köynnös oli sama, aivan sama, mutta seinän rappaus oli rikki ja veressä. Siis tässä! Tässä "se" on tapahtunut!
Hän meni heti pois. Kun hän tuli eteiseen, livetti jalka, sillä saappaiden pohjiin oli tarttunut jotain liukasta. Hän veti ne pois ja heitti pihalle. Sitten meni hän huoneeseensa, johon iltanen oli katettu. Hän oli hirmuisesti nälissään, mutta ei voinut syödä. Hän pysähtyi tuijottaen katettuun pöytään. Siihen oli kaikki niin sievästi asetettu: voipala oli niin hieno pikku retiiseineen, pöytäliina oli valkea ja hän näki, että sen merkkikirjaimet eivät olleet hänen vaimonsa; pyöreä kutunjuusto oli niin soma viinilehdillään, kuin olisi tässä vaikuttanut enemmän kuin pakkomajotuksen pelko; kaunis, valkea leipä, kuinka toisellainen kuin ruskea ruiskakku; punanen viini hiotussa pullossa, kaikki näytti ystävällisten käsien järjestämältä. Mutta hän häpesi tarttua ruokaan. Hän sieppasi äkkiä kellon ja soitti. Silmänräpäyksessä saapui emäntä ja pysähtyi ovelle sanaakaan sanomatta. Hän katsoi luutnanttia jalkoihin ja odotti käskyä. Luutnantti ei tiennyt mitä tahtoi, eikä muistanut miksi soitti. Mutta hänen täytyi puhua.