— Oletteko vihoissanne minulle — sai hän esiin.
— En, herra, — vastasi nöyrä vaimo. — Tahtooko herra jotain? — Ja taas katsoi hän luutnanttia jalkoihin.
Tämä katsahti alas nähdäkseen mitä emäntä katsoi, ja huomasi silloin seisovansa sukkasillaan ja että lattia oli aivan täynnä punasia varpaan jälkiä, sillä sukkansakin puhki oli hän tänään marssinut.
— Ojentakaa minulle kätenne, rouva, — sanoi hän, ja ojensi omansa.
— En, — vastasi nainen katsoen häntä suoraan silmiin ja meni.
Herra von Bleichroden tunsi rohkaistavansa tämän häväistyksen jälkeen, ja tarttui tuoliin aikoen istua syömään. Hän kohotti lihavatia, mutta lihan hajun havaitessaan tunsi hän pahoinvointia, nousi, avasi akkunan ja heitti koko vadin pihalle. Hänen koko ruumiinsa värisi ja tuntui sairaalta! Hänen silmänsä olivat niin herkät, että valo kiusasi niitä ja vahvat värit ärsyttivät häntä. Hän heitti ulos viinipullon, otti pois retiisin voista, punaset maalarilakit, värialustan, kaikki mikä vaan näytti punaselta. Ja sitten heittäytyi hän vuoteelle. Niin loikoi hän hetkisen, kunnes kuuli ääniä ravintolasalista! Hän ei tahtonut kuunnella, mutta korvien täytyi kuulla ja hän kuuli, että kaksi korpraalia siellä joi olutta. Ja he puhuivat:
— Ne olivat kovia poikia, ne pienemmät, mutta pitkä oli heikompi.
— Ei ole sanottu, että hän oli heikko, siksi että putosi kokoon seinän vierelle, mutta hän pyysi, että hän sidottaisi viininkannattimeen, sillä hän tahtoi seisoa, niin hän sanoi.
— Mutta ne toiset, piru vieköön, seisoivat käsivarret ristissä rinnalla, kuin olisivat valokuvaajalla.
Niin, mutta kun pappi tuli heidän luokseen biljardihuoneeseen ja sanoi, että loppu tuli, niin olivat oksentaneet kaikki kolme keskelle lattiaa, niin sanoi kersantti, mutta ei kukaan huutanut eikä sanaakaan armosta!