— Jaa'a saakelin kovia miehiä! Terve!
Herra von Bleichroden pisti päänsä patjoihin ja painoi lakanan korviaan vasten. Mutta sitten nousi hän ylös. Kuin jokin olisi vetänyt häntä ovea kohti, jonka takana puhujat istuivat. Hän tahtoi kuulla enemmän, mutta miehet puhuivat nyt hiljaa, Hän hiipi siksi esiin ja selkä kumarassa hän asetti korvansa avaimenreijän viereen kuunnellen.
— Mutta näitkö meidän miehiä? Harmaita olivat kasvoiltaan kuin piipuntuhka, ja niin monet ampuivat ilmaan! Älä vaan puhu siitä! Mutta he saivat sentään mitä pitikin! Ja painavampina lähtivät kuin tulleet olivat. Niinkuin olisi pikkulintuja ammuttu kartesseilla.
— No, näitkö punaset pappipojat, jotka lauloivat kuin oopperassa kahvinpaahtimet käsissä! Kuin kynttilöitä olisi niistetty, kun laukaus kajahti. Hernemaahan keikahtivat kuin varpuset ja rapistelivat siivin ja valkea kiertyi silmistä näkyviin! Ja naiset poimivat kokoon niiden palaset! oi, oi, oi! Mutta niin käy sodassa! Terve!
Herra von Bleichroden oli kuullut kylliksi ja verta oli noussut päähän niin ettei hän voinut nukkua. Hän avasi oven ja käski miesten mennä kotiinsa!
Sitten riisuutui hän, huuhtoi päänsä vedellä ja otti Schopenhauerin lukeakseen vuoteella. Ja hän luki valtimojen tykyttäessä: "Syntymä ja kuolema kuuluvat kummatkin elämään; ne ovat toistensa vastapainot; toinen vaatii toista; ne ovat äärimmäisyydet, elämän ilmiön kummatkin navat. Juuri sitä on tahtonut esittää jumalaistarustoista syvin, hindulainen, symboolin kautta, joka on Schivan (Tuhoajan) merkki: kaulaketju pääkalloista ja siinä Lingam, siitoksen elin ja esikuva. Kuolo on sen solmun tuskallinen aukaisu, joka nautinnolla solmittiin luomisen hetkellä, se on olemuksemme peruserehdyksen väkivaltainen tuho, se on erheistä pääsy."
Hän laski kirjan, sillä hän kuuli jonkun huutavan ja heitteleivän hänen omassa sängyssään! Kuka oli sängyssä? Hän näki ruumiin, jonka vyötärys vetäytyi kokoon kuin kouristuksessa ja jonka rintakehä oli pullollaan kuin nelikon vanteet, ja hän kuuli omituisen, oudon äänen, joka kirkui lakanan alla. Sehän oli hänen oma ruumiinsa! Oliko hän siis mennyt kahtia, koska näki ja kuuli itseään toisena personana? Huudot jatkuivat. Ovi avautui ja tuo nöyrä vaimo astui sisään, kai ensin naputettuaan ovelle.
— Mitä luutnantti käskee? — kysyi hän hehkuvin silmin ja omituinen hymy huulilla.
— Minä? — vastasi sairas; — en mitään! Mutta hän on kai hyvin huono ja haluaa kyllä lääkäriä!
— Täällä ei löydy lääkäriä, mutta pastori on auttanut meitä, — vastasi vaimo — joka ei enää hymyillyt.