— Lähettäkää hakemaan pappia sitten! — sanoi luutnantti. — Hän ei muuten pidä papeista!
— Mutta kun hän on sairas, pitää hän niistä! — sanoi nainen ja katosi.
Kun pappi tuli sisään, meni hän vuoteen viereen ja tarttui sairaan ranteeseen.
— Mitä luulette sen olevan? — kysyi sairas. — Mitä luulette hänen olevan.
— Pahaa omaatuntoa! — oli papin lyhyt vastaus. Silloin hypähti herra von Bleichroden ylös!
— Pahaa omaatuntoa velvollisuuden täyttämisestä!
— Niin, — sanoi pappi ja kietoi märän pyyhkeen sairaan pään ympäri. Kuulkaa minua, jos vielä voitte. Nyt olette te tuomittu! Julmempaan kohtaloon kuin nuo — kolme! Kuulkaa tarkoin! Minä tunnen enteet! Te olette mielipuolisuuden rajalla! Teidän täytyy koettaa ajatella tämä ajatus loppuun! Ajatelkaa sitä voimakkaasti ja te saatte nähdä aivojenne ikäänkuin järjestäyvän!
Katsokaa minua ja seuratkaa sanojani, jos voitte! Te olette mennyt kahtia! Te pidätte toista puoltanne jonain toisena tai kolmantena henkilönä! Kuinka tulitte siihen? Niin, katsokaas, yhteiskuntavalhe on tehnyt meidät kaikki kaksinaisiksi. Kun te kirjotitte vaimollenne tänään, silloin olitte ihminen, tosi, yksinkertainen, hyvä ihminen, mutta kuin puhuitte minulle olitte toinen! Kuten näyttelijä menettää henkilöllisyytensä ja muuttuu eri näytelmäosien sekotukseksi, niin on yhteiskunta-ihmisessä ainakin kaksi persoonaa. Kun nyt täristyksen, mielenliikutuksen, hengen maanjäristyksen kautta, sielu repee, silloin ovat molemmat luonteet siinä rinnakkain ja katsovat toisiinsa.
Tässä lattialla näen kirjan, jonka tunnen. Hän oli syvämielinen mies, kenties syvin kaikista. Hän näki tämän elämän kurjuuden ja turhuuden, kuin olisi sen oppinut Herraltamme ja Vapahtajaltamme, mutta hän ei silti voinut lakata olemasta kaksoisolento, sillä elämä, syntymä, tapa, inhimillinen heikkous pakottivat hänet taka-askeleihin! Kuulette, herra, että olen lukenut muitakin kirjoja kuin messukirjaani! Ja minä puhun lääkärinä, en pappina, sillä me molemmat — seuratkaa nyt tarkoin! — me ymmärrämme toisiamme! Ettekö luule minun tuntevan kaksoiselämäni kirousta! En epäile pyhiä asioita, sillä ne ovat lihaani, luihini syöpyneet, herra, mutta minä tiedän etten puhu Jumalan nimessä kun puhun! Valhe, nähkääs, sen saamme äidin kohdussa, äidinrinnoista, ja se joka nykyisin tahtoisi sen totuuden sanoa kokonaan… niin, niin — Voitteko seurata minua?
Sairas kuunteli ahnaasti, eivätkä hänen silmäluomensa olleet laskeuneet kertaakaan koko papin esityksen aikana.