Ja Paulin kasvot olivat todellakin omituiset, kun hän huomasi itseään katseltavan. Ne vetäytyivät kokoon niinkuin rautalehti, jonka varsi on katkaistu ja suonista vedetään, kuten lapsilla on tapana. Ei se ollut yksipuolinen kouristus kuten kasvojenväänteessä, vaan kaikki hermot tuntuivat olevan yhteydessä galvanisen patterin kanssa. Paul tunsi sen, pani lakin päähänsä ja lähti edelleen. Kulki yli Place Saint Francoisen, alas Rue St Francoisea, jolla toripäivinä oli ajo kielletty. Sitä reunustivat vihanneseukot, jotka istuivat katukäytävällä. Kun nämä näkivät Paulin kärryineen kulkevan, tahtoivat he sulkea hänen tiensä, mutta hän selitti, ettei hän ollut juhta, vaikka siltä näytti, ja että hänellä oli oikeus kulkea. Eukot huusivat poliisia. Tämä selitti lakia vapaasti Paulin vahingoksi, niin että hänen täytyi vetää kärrynsä ylös mäkeä takaisin, kulkea yli Place Saint Francoisen ja alas Desande de Petinetiä ohi Postin. Paul ei näyttänyt alakuloiselta eikä hämmästyneeltä. Hän oli jo kauan sitten lakannut ihmettelemästä niin luonnollista asiaa kuin sitä että kilpailijat kaikin keinoin koettivat estää toisiaan pääsemästä eteenpäin. Kun hän saapui Rue Centralelle, jossa hänelle oli osotettu paikka muutamia askeleita Bendan kirjakaupasta, otti hän peitteen kärryiltä, nykäsi kaaret pois, veti ylleen mekon joka ruskeiden manchesterihousujen kanssa antoi hänelle schveitsiläistyömiehen näön, ja asettui odottamaan ostajia.
Kun hän nyt seisoi yksin kansanjoukossa, sillä juhannus ei ole pyhä Lemanilla, yksin kadehtivain kilpailijain keskellä, jotka eivät voineet kilpailla hänen kanssaan hänen erikoisalallaan, jona olivat ruusut, yksin katuvierellä, jonka oja kulki hänen kärryjensä alatse, kun hän näki nämät työpukuiset, meluavat, hikiset ja tomuiset ihmiset tunkeilevan taakkoineen ja työkaluilleen kuin arkena ainakin, silloin tuli hän raskaalle mielelle, ja hänen ajatuksensa menivät kauas, kauas suureen aavaan, rumaan maahan Moskovan ympärillä.
Hän ei uskonut enään kirkonkelloihin ja semmoiseen, mutta hän kaipasi niitä nyt. Hänen kauniitten ruusujensa makea tuoksu, joka ilkeästi sekottui naapurien purjelaukan ja sellerin hajuun, teki hänet surumieliseksi, ja hän tunsi polttavaa ikävää valkoisten koivujen ja yksinkertaisten metsäruusujen luo. Hän kaipasi pientä punaseksi ja vihreäksi maalattua kirkkoa kullatuin tornein, jossa kuitenkin niin paljon hullua puhuttiin, hän kaipasi arojen äänettömyyttä, sunnuntaipukuisia muschikoita kirjavissa pyhäpaidoissa ja talonpoikaisnaisia keltasissa ja punasissa sarafaaneissa, joita he tänään pitivät pyhän Johanneksen kunniaksi, mutta etupäässä lyhyen kesän tullessa sille tervehdykseksi. Se on heikkoutta, arveli hän, sillä ihmiset eivät tule paremmiksi tai onnellisimmiksi kirkon kelloista ja sarafaaneista; mutta hän ikävöi kuitenkin. Täältä, jossa ei panna kesälle arvoa, kun on kevättä puolen vuotta, tältä kadulta, tämän katuojan viereltä, näiden ihmisten joukosta, jotka olivat hänen vihollisiaan; näitten vanhain ihmisten luota, joitten sydämet ja ajatukset olivat vanhat; näitten ulkomaalaisten luota, jotka tulivat tänne ensi luokan hotellien parvekkeilta nauttimaan luonnosta niinkuin satunäytelmästä teatterissa. Mutta häntä häiritsi ostaja.
— Mitä maksavat arsokat? — sanoi tämä.
— Kaksikymmentäviisi centimiä, madame, vastasi hän.
— Tämä koetteli niiden suomuja ikäänkuin saadakseen selville, olivatko ne väärennettyjä, teki happaman elkeen, joka merkitsi: liikaa! ja meni edelleen.
— Kuinka tuo kana tietää, mitä on liikaa kruunuarsokasta? — ajatteli Paul itsekseen. — Olisipa hän vuokrannut kallista maata, ostanut kallista lantaa, ostanut siementä, kylvänyt, vaalinut taimea, kun se oli niin hento, että tuskin uskalsi koskea siihen; jälleen sitä hoitanut; kastellut, kitkenyt, peittänyt talveksi ja pelännyt, ettei se virkoaisi keväällä; odottanut vuoden, kaksi vuotta, kaksi kertaa 365 päivää ennenkuin sen nuppu puhkesi, silloin ei hän olisi sanonut kahtakymmentäviittä penniä liiaksi, mutta nyt ei hän ollut tehnyt sitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän on opettajatar, sen tiedän, ja hän ottaa kolme francia tunnilta, kun puhuu kieltään henkilölle, joka tahtoo sitä oppia. Hän istuu mukavassa lepotuolissa, lämpimässä huoneessa; ei ole vaarassa menettää mitään, keskustelee ilmasta ja teatterista, nousee ylös, menee ja on ansainnut kolme francia. Mutta hän pitää sitä vähänä onnettomalle opettajatarparalle.
Kaksi kaasutyömiestä seisoi kuopassa kaivaen. Paul sattui huomaamaan heidät juuri lopettaessaan taloudellista mietiskelyään.
— Noilla tuossa, — jatkoi hän itsekseen — on kolmekymmentä centimiä tunnissa, kymmenes osa tuon palkasta, joka lämpimässä huoneessa puhuu ilmasta ja teatterista. Tuntuu siltä kuin olisivat työpalkat tässä ylösalasin käännetyssä mailmassa ylösalaisessa suhteessa työn vaivaan! Se on hyvin valaisevaa, mutta vielä ei ole yksikään kansantalouden tutkija asiaa valassut, ja jos joku tutkija sen uskaltaisi valasta, hänestä selitettäisi heti, ettei hän ole mikään taloustieteilijä.
Niin rumia ajatuksia oli Paul Petrovitschillä niin kauniina juhannuspäivänä, mutta Paul olikin jo kauan sitten lakannut kauneutta palvelemasta.