Väliin tuli hänen paha omatuntonsa takasin; lääkäri sanoi syyksi hermostumisen, joka on niin tavallinen aikamme ihmisillä. Hän päätti selvittää omatuntokysymyksen pikku kirjasessa. Suunnitelma, jonka hän on ystävilleen lukenut, sisältää ajateltavia asioita. Hän on näet saksalaisella syvämielisyydellä tunkeutunut asian ytimeen ja havainnut, että löytyy kaksinaisia omiatuntoja, 1:o luonnollinen, 2:o teennäinen. Ensimäinen on luonnollinen oikeudentuntomme. Tämä häntä painoi, kun hän antoi ampua sissejä. Tästä hän kumminkin voi vapautua pitämällä itseään yläluokan uhrina. Teennäinen omatunto oli näet a) tavan valta; b) yläluokan käskyt. Tavan valta oli niin painava, että herra von Bleichroden väliin kävellessään muisti kuin olisi hän laimiinlyönyt toimensa geologisessa toimistossa, ja silloin tuli hän haluttomaksi ja levottomaksi kuin koulupoika, joka on karannut koulusta. Ja hän ponnisteli kovin puolustaakseen omaatuntoaan sillä, että oli saanut laillisen eron. Mutta silloin sukelsi virkahuone esiin; toverit, jotka vartioivat toisiaan havaitakseen toisessaan virheen, joka kohottaisi heidät itsensä ylemmä; ja hänestä tuntui kuin olisi hän lähtenyt karkuun.
Silloin voi häntä myös kiusata se omatunto, jonka yläluokan käskyt antavat ihmiselle. Ensi käsky: rakastaa kuningasta ja isänmaata, sitä oli hänen vaikea pitää. Kuningashan oli heittänyt isänmaan sodan kurjuuteen hankkiakseen eräälle sukulaiselle uuden isänmaan, s.o. tehdäkseen hänet preussilaisesta espanjalaiseksi: oliko kuningas siis rakastanut isänmaataan? Olivatko monet muuta kuninkaat rakastaneet isänmaataan. Englantia hallitsi hannoverilainen; Venäjää hallitsi saksalainen keisari ja oli se saava tanskalaisen keisarinnan; Saksalla oli englantilainen kuningatar ja Ranskalla espanjalainen keisarinna, Ruotsilla ranskalainen kuningas ja saksalainen kuningatar. Kun näin korkeitten esikuvain mukaan vaihtoi kansallisuutta, kuin vaihtaa takin, niin arveli herra von Bleichroden kansainvälisyydellä oikeastaan olevan loistavan tulevaisuuden. Mutta esivallan käskyt, jotka olivat käytäntöä vastaan, kiusasivat häntä! Hän rakasti maataan kuin kissa kiuvastaan, mutta hän ei rakastanut maataan järjestelmänä. Esivalta tarvitsi kansaa asevelvollisiksi, veronmaksajiksi, vallan tukeeksi, sillä ilman kansoja ei ruhtinaita. Siksi aika ajottaiset kiellot maasta muuttoa vastaan.
Kun herra von Bleichroden oli ollut kaksi ja puoli vuotta Sveitsissä sai hän Berliinistä kutsun tulla kotiin, sotahuhuja liikkui. Tällä kertaa oli Preussi vastaan Venäjää, samaa Venäjää, joka kolme vuotta sitten oli antanut "siveellisen" kannatuksensa Preussille Ranskaa vastaan. Herra von Bleichrodenista ei tuntunut oikealta nyt käydä ystäviään vastaan, ja kun hän varmasti tiesi, etteivät kansat toisilleen mitään pahaa tahtoneet, kysyi hän vaimoltaan, miten oli meneteltävä tässä pulassa, sillä hän tiesi, että naisen omatunto on lähempänä luonnon lakia kuin miehen. Vaimo vastasi hetken mietittyään:
Saksalaisena oleminen on enemmän kuin preussilaisena oleminen, siksi muodostettiin Saksan valtioliitto; europalaisena oleminen on enemmän kuin saksalaisena oleminen; ihmisenä oleminen on enemmän kuin europalaisena oleminen. Et voi vaihtaa kansallisuutta, sillä "kansallisuudet" ovat vihollisia, eikä kukaan mene vihollisen puolelle, jollei ole hallitsija kuten Bernadotte tai kenraalimarsalkka kuten kreivi Moltke. Sinulla ei ole muuta jälellä, kuin ruveta puolueettomaksi. Tulkaamme sveitsiläisiksi! Sveitsi ei ole kansakunta.
Herra von Bleichroden piti kysymystä niin onnellisesti ja yksinkertaisesti ratkaistuna, että hän heti otti selville, kuinka pääsisi puolueettomaksi. Kuvitelkaa hänen hämmästystään ja iloaan, kun hän sai tietää jo täyttäneensä kaikki ehdot Sveitsin kansalaiseksi pääsyä varten (siellä ei ole alamaisia!), kun oli asunut kaksi vuotta maassa.
Herra von Bleichroden on nyt puolueeton, ja vaikka hän on hyvin onnellinen, on hän vieläkin joskus, vaikka harvoin, taistelussa omantuntonsa kanssa.
MAANPAOSSA
Juhannuspäivä v. 1884 oli loistavan kirkas Lac Lemanilla ja aurinko paahtoi kuumasti Ouchyn ja Lausannen mäkiin. Paul Petrovitsch, ruusutarhuri Ouchystä, ponnisteli ylöspäin Avenue de la Garea vetäen ruusuilla, salaatilla ja kruunuarsokoilla lastattuja kärryjä Lausannen torille. Hiki helmeili hänen otsallaan ja olisi tipahdellut hänen pieniin uskollisiin silmiinsä, jolleivät tuuheat kulmakarvat olisi olleet sulkuina edessä; mutta ohimoilta putoilivat hikipisarat vaalean punaselle parralle, joka peitti puolta kasvojen pinta-alasta. Ruusut alkoivat mennä luppuun auringossa ja salaatti kouristi suonikkaat lehtensä varjeltuakseen auringon pistolta. Paul pysähtyi ja riisui sinisen mekkonsa asettaen sen huolellisesti kuorman yli. Pyyhkäsi otsaansa ja veti edelleen. Avenue de Théatrella oli päivänpaahde miltei terävämpi. Täällä pysähtyi hän jälleen ja heitti pitkän katseen yli Lac Lemanin, antoi ajatuksissaan Dent d'Ochen viimeisten hankien vilvottaa otsaansa, hengähti syvään kun meni hänestä aina niin tukahuttavaan kaupunkiin. Hänen siinä seisoessaan lakki kourassa meni ohi nainen nuori herra seurassaan.
— Kas tuossa on venäläinen, — sanoi hän, ja herra pysähtyi Paulia katsomaan.
— Sepä näyttää hauskalta, — sanoi nuori herra.