— Mutta kun Europasta tulee, kuten herra von Bleichroden sanoo Sveitsi, valtioliitto, silloin ei Elsass-Lothrinki ole ranskalainen eikä saksalainen, vaan aivan yksinkertaisesti Elsass-Lothrinki! Onko kysymys ratkaistu?

Ranskalainen kohotti kohteliaasti lasinsa ja kiitti kumartaen sekä surumielisesti hymyillen.

— Te hymyilette, — sanoi rohkea tyttö, — me olemme hymyilleet liian kauan, epätoivon hymyä, epäilyksen, älkäämme enää tehkö sitä! Tehän näette täällä meidät kaikki, jotka tulemme Europan useimmista maista! Maljan ja seinän välillä, kun ei irvistelijöitä ole kuulemassa, silloin voimme puhua, mitä sydämemme ajattelee, mutta kansankokouksissa, sanomalehdissä, kirjoissa, niissä olemme arat, emme uskalla asettua naurun alaisiksi, ja seuraamme virtaa! Mitä irvistely hyödyttää ajan pitkään? Irvistely on heikkouden ase! Ollaan pelossaan sydämen puolesta! On ilkeätä nähdä sisälmyksensä puodin ovessa, mutta nähdä toisen sisukset taistotantereella musiikin soidessa ja saada kotona kukkia, se käy päinsä! Voltaire irvisteli, koska hänkin oli arka sydämensä suhteen, mutta Rousseau leikkasi itsensä elävänä auki, tempasi sydämen rintakehästä ja piti sitä aurinkoa vasten kuten vanhat Azteekit uhratessaan, — oi! heillä oli ajatusta hulluudessakin! — Ja kuka on luonut uudesti ihmiskunnan, kuka sanoi meille, että olemme väärällä tiellä? Rousseau! Geneve, tuolla, poltti hänen kirjansa, mutta uusi Geneve on kohottanut Rousseaulle muistopatsaan. Mitä me ja kaikki ajattelemme täällä yksityisesti, sitä ajattelevat kaikki yksityisesti! Annettakoon meille vain vapaus sanoa se ääneensä!

Venäläiset kohottivat tummat teelasinsa ja huudahtivat, kielellään, sanoja, jotka he yksin ymmärsivät. Englantilainen täytti lasinsa ja aikoi pitää maljapuheen, kun palvelustyttö toi hänelle sähkösanoman, jonka hän pisti huolellisesti taiteltuna taskuunsa, ja vaipui ajatuksiin. Ateria lähestyi loppuaan ja ulkona hämärti. Herra von Bleichroden istui hiljaa vaipuneena katsomaan ihmeen ihanaa maisemaa. Vuoria valaisi vinosti auringon viimeinen punerrus, joka teki ruusunvärisiksi viinitarhat ja kastanjalehdot Savojin rannalla; alpit kimmelsivät kosteassa ilmassa ja tuntuivat olevan samaa ilmaista ainetta kuin valo ja varjot, ne seisoivat kuin ruumiittomat, korkeat luonnonolennot, tummina ja kaameina päivättömällä puolellaan, uhkaavina, synkkinä kuiluineen, mutta päivässä olivat ne valoisat, hymyilevät ja kesäisen iloiset! Hän ajatteli tyroolittaren viimeisiä sanoja ja hänestä tuntui kuin olisi Mont Grammont ääretön sydän kärki taivasta kohti, kuin koko ihmiskunnan höyryävä, haavoitettu, arpinen, verta vuotava sydän, joka yhtenä suurena uhrina kääntyi aurinkoa kohti antaakseen kaikki, parhaansa, kalleimpansa, saadakseen kaikki.

Silloin halkasi himmeän, teräksensinisen iltataivaan valoviiru, ja Savojin kapean rantaman yli kohosi suuri raketti; se kohosi korkealle, näennäisesti Dent d'Ochen tasalle; se pysähtyi, kuin katsellakseen kaunista maata, ennen kuin räjähti: viipyi hetkisen ennen kuin se alkoi alas tulon; mutta eipä ennättänyt montaa metriä, ennen kuin räjähti ja vähän ajan kuluttua kuului pamaus Veveyhin, ja nyt purkautui siitä kuin suuri valkea pilvi, joka muodostui neliöksi, tulilipuksi, ja taas pamaus, jolloin valkealle pohjalle muodostui punanen risti.

Kaikki pöytävieraat olivat juosseet ulos kuistille.

— Mitä merkitsee tämä? — huudahti herra von Bleichroden liikutettuna. Ei kukaan voinut eikä ennättänyt vastaamaan, sillä nyt kohosi ilmaan kokonainen rakettitulva, kuin suihkulähde Voironin huipulla ja levitti tulikimpun, joka kuvastui tyyneen Lémanin suureen kuvastimeen.

— Naiset ja herrat, — kohotti englantilainen äänensä tarjoilijan asettaessa pöydälle tarjotinta, jolla oli täytettyjä samppanjalaseja! — Naiset ja herrat, tämä merkitsee, kuten äsken sain sähkösanoman kautta tietää sitä että ensimäinen kansainvälinen tuomioistuin Genevessä on täyttänyt tehtävänsä; se merkitsee sitä, että sota kahden kansan kesken, tai mikä olisi ollut pahempi, sota tulevaisuutta vastaan on ehkäisty, että satatuhatta amerikalaista ja yhtä monta englantilaista kenties saavat kiittää tätä päivää siitä, että vielä ovat elossa. Alabama-riita on ratkaistu, ei Amerikan vaan oikeuden eduksi, ei Englannin vahingoksi, vaan tulevaisuuden hyödyksi. Vieläkö luulette, herra espanjalainen, että sodat ovat välttämättömät? Jos vielä hymyilette, herra ranskalainen, niin hymyilkää sydämellä, älkää huulilla. Ja te, saksalainen pessimisti, uskotteko nyt, että franc-tireur-kysymys voidaan ratkaista ilman franc-tireureja ja ampumisia, mutta ainoastaan täten? Ja te, herrat venäläiset, en tunne teitä mieskohtaisesti, mutta teidän uusaikainen metsänhoitonne latvain taittoineen, luuletteko että se on ihan oikea? Ettekö pitäisi parempana käydä käsiksi juuriin? Se on varmasti varmempaa ja rauhallisempaa! — Englantilaisena tulisi minun pitää itseäni voitettuna tänään, mutta minä olen ylpeä maani puolesta, sitä on kyllä jokainen englantilainen, kuten tiedätte, mutta tänään on minulla oikeus olla sitä, sillä Englanti on ensimäinen europalainen valta, joka on vedonnut kunniallisten miesten tuomioon raudan ja veren asemasta. Ja minä toivotan teille ja kaikille monta sellaista tappiota, jonka me tänään olemme kärsineet, sillä se on opettava meitä voittamaan! Lasinne, herrat ja naiset, punasen ristin malja, sillä sen merkin alla me totisesti voitamme.

* * * * *

Herra von Bleichroden jäi Sveitsiin. Hän ei voinut irtautua tästä luonnosta joka oli ohjannut hänet uuteen mailmaan, kauniimpaan, kuin se, jonka hän oli jättänyt.