* * * * *

Veveyn tieltä poikkeaa pieni mäkinen kuja kirkkomaan ja katolisen kappelin väliin. Mäen keskivaiheilta eroaa polku vasemmalle riittävän leveänä vetokärryille. Siellä oli painettuna komean Mont Vertin sisään ja sen korkeitten pähkinäpuitten ja kastanjain suojaamana pohjoistuulia vastaan, ja näkymättä rantatielle Beau-Rivagen mahtavain laitosten takana pieni maatilkku, jonka Paul Petrovitsch perheineen oli muuttanut puutarhaksi ja ruusustoksi. Kaunis näky kohtasi siellä silmää. Korkeavartisia remontantti- ja teeruusuja oli pitkissä riveissä värien mukaan järjestettyinä. Marechal Niel valtavin keltasin päin, joitten pohjalla vielä oli heikko oranssinpunanen hohto kuin auringonlaskun jälkeen, oli takarivinä; sitten Gloire de Dijonin pienet tiiviit pallot, keltasina kuin raaka silkki, niillä oli madeiraviinin sävy ja tuoksu kuin laulun; Safransin silmiin pistävä tulikiven keltaväri; sitten neljännessatanen valkeita Boules de Neige, sametinvalkeita, mutta nuppujen reunustoilla viipyi puna kuin muistona rodun voimakkaammilta päiviltä, jolloin sen veri virtaili punasena; sitten palkinnon saaneen Madame Pittet'n norsunluunvalkeat pikku korit kuin ruusukaalin kuvut; ja sen jälkeen Damaskolaisruusujen samettipurppurankarvaiset, Jules Margattin kirsikanväriset. Noisettien mustanpuhuvat kuin laskimoveri, komea räikeä kokoelma, joka antoi synkkiä ajatuksia, ja siltä ne näyttivät, kuin olisivat elonsa imeneet taistelukentän limaskaisesta maasta; mutta niitten edessä hymyilevinä kuin nuoret onnelliset tytöt, seisoivat helakat Provinsit, muheva mutta vaalennut kaunotar La France, kuin tyttö tanssiaisten jälkeen, ja kaikkien etumaisimpina seisoivat nuokkuen matalat yksinkertaset kuukausiruusut kuin lastenkasvot, niille ovat epärunolliset englantilaiset antaneet niin kauniin nimen, Maidens Blush, neidon kukka. Oli aisteille huumaus katsella tätä ruusumetsää ja tuntea sen tuoksua. Se synnytti kaikki aistimukset yhtaikaa: raa'at kuin hyvin laitettu ruoka, humalluttavat kuin viini, hurmaavat kuin lapsen läheisyys, viattomat kuin lapsen hyväily, kuin satu enkeleistä; äskenteurastettua lihaa ja hehkuvaa madeiraa, sminkkiä ja enkelinsiipiä, naisenrintoja ja lapsensuukkoja, tulikiveä ja aamuruskoa, verta ja maitoa, purppuraa ja pellavaa. Mutta Paul Petrovitsch ei niillä silmin ruusuja katsellut, sillä hän oli "uusi ihminen" ja hänellä oli asioista toiset katsantotavat.

Puutarha oli jaettu neljään osaan: yksi leipää, toinen vihanneksia, kolmas hedelmiä ja neljäs kukkia varten. Kukat olivat Paulin mielestä välttämätön paha, toistaiseksi; ne olivat viimeinen vero hänen kauneusaistilleen, ikävä perintö, josta hänen lapsensa kyllä pääsevät.

Pohjoispuolella oli rakennus. Se oli vanhanaikuinen, navetta ja vajat olivat rakennetut yhteen asuinhuoneitten kanssa. Paul Petrovitsch, joka muuttaessaan Sveitsiin oli koettanut panna toimeen sen vaatimusten vähennyksen, jota paitsi tulevaisuuden ihminen on sortuva suuressa, mutta rauhallisessa taistelussa, joka odottaa, oli järjestänyt asiansa itseavun perustalle. Ettei hän siinä yhdellä iskulla voinut poistaa kaikkia vaatimuksia, joihin hänen luontonsa huonon kasvatuksen kautta oli tottunut, sitä ei hän surrut, sillä hän näki sellaisten vaatimusten järjettömyyden, mutta hän piti velvollisuutenaan alkaa, että hänen lapsillaan olisi jotain tehtynä, kun he alkaisivat. Siihen päähän oli hän koettanut asettaa niin monta elämän tarvetta kuin mahdollista ja mikä oli enemmän, koettanut rajoittaa omiaan ja omaistensa tarpeita vähimpään. Navetassa oli hänellä lehmä, kaksi lammasta, kaksi kiliä, kaniineja, kanoja ja pari hanhea. Vielä oli hänellä kyyhkysiä ja mehiläisiä. Viimemainitut tuottivat talon sokerin. Leipä tehtiin tuottavimmasta ja huokeimmasta viljasta, maissista; se ei ollut niin hyvää kun vehnä, mutta parempaa kuin musta ruis. Teensä, (kahvia ei hän juonut) viljeli hän itse. Hän oli nimittäin Harkovan yliopistossa lukiessaan lääkäriksi asunut kuusi vuotta eräässä yksinkertaisessa vuokralassa. Siellä hän oli tottunut hyvin huonoon teehen; hän oli niin siihen tottunut, että kun hän sai seitsemäntenä vuonna oikeata teetä, hän piti sitä huonompana kuin vanhaa.

Kun hän sitten sai tietää, että hän oli juonut kirsikkalehti-mehua kuusi vuotta ja pitänyt sitä hyvänä, päätti hän jatkaa sen käyttämistä ja nyt oli hänellä monta sellaista "teepuuta" puutarhassaan. Vaatteittensa valmistamista pitivät hän ja hänen vaimonsa vielä liian aikasena, että se voisi kannattaa. Väkeviä juomia ei hän enää käyttänyt. Hän oli juonut nuoruudessaan, niin kuin oli oppinut kotonaan ja yliopistossa. Nyt piti hän sitä tyhmänä, sillä elääkseen meidän aikanamme piti olla ajatukset selkeinä ja voimat raikkaina. Oli ollut kumminkin pitkä ja vaikea työ totutella väkevistä pois, sillä hänen ruumiinsa vaati niitä, kuten arseniikin tai opiuminkäyttäjän ruumis vaatii myrkkymääräänsä. Mutta kävi se sentään vähitellen. Ja kun hänellä nyt oli tämä mielenrauha, ruumiin lepo, voimain sopusointu, niin ei hän voinut kyllin kirota tuota järjetöntä tapaa käyttää aineita, jotka tekivät ihmiset hulluiksi, syyntakeettomiksi, epäluotettaviksi ja tulevaisuuden parempaa tilaa piti hän mahdottomana ilman raittiita ihmisiä. Ja runoilijat, jotka olivat panneet kokoon kaikki valhemäärät, mitä olivat he muuta kuin juoppohulluja, jotka näkivät näkyjä eivätkä voineet nähdä todellisuutta semmoisena kuin se oli. Kaikki päätökset, jotka olivat ratkasseet kansain kohtalot vuosisadoiksi, olivat tehdyt juhlahumalassa. Ranskan vallankumouksen suuret ajatukset olivat haihtuneet reformijuhlien viinihöyryihin; ei mikään komitea voinut työskennellä syömättä ja juomatta; kaikki nämät suuret puheethan pidettiin puolihulluuden tilassa; ja sitten valitettiin, ettei löytynyt leipää, kun otettiin miljoonia tynnyrinaloja maasta viinille ja poltettiin vilja viinaksi! Oliko maailma viisas? Ei suinkaan, sitä Paul jo kauan sitten oli lakannut uskomasta. Mutta kun hän kotona Venäjällä oli alkanut saarnata raittiutta, vastustettiin häntä tuolla vähemmän terävällä huomautuksella: olethan itse ollut juoppo; johon Paul vain oli voinut vastata: juuri siksi! Joka ei ole ollut juoppo, ei voi saarnata asiasta, jota ei tunne!

Paul oli "uudenaikaisessa avioliitossa" sivistyneestä perheestä olevan tytön kanssa. He olivat tehneet suullisen sopimuksen, mutta he eivät olleet antaneet mitään lupauksia, koska kokemus oli osottanut, ettei lupausten pitäminen riippunut antajan tahdosta. Heillä oli nyt kaksi lasta. Työn olivat he jakaneet niin, että rouva oli ottanut huolehtiakseen lapsista, koska hän sopi siihen paremmin kuin Paul. Hän hoiti myös raha-asiat, koska hän oli siihen taitava. Mutta ei hän siivonnut Paulin huonetta, sillä tämä teki sen itse: se oli puolen tunnin työ. Ruoan laittoivat he yhdessä ja Paul pesi astiat, sillä se huvitti häntä sattumalta, ja lattiat hän myös pesi, sillä se oli painavaa vaimolle, etenkin kun tämä oli raskaana. Palvelijaa ei heillä ollut, sillä he eivät tahtoneet nähdä orjaa huoneessaan. Mutta Paulilla oli puutarhassa "apulainen", joka oli ollut puutarharenki, mutta nyt oli Paulin liiketoveri ja hänellä oli paitsi elantoa melkoinen osa voitosta. Paul puhutteli häntä sukunimeltä Bernhardiksi ja tämä häntä Paul Petrovitschiksi. Näin olivat he keskenään sopineet, koska ei tahdottu muistutella valhetta, että oltiin herroja. Koska he tyytyivät kohtuulliseen voittoon työstään, tarvitsi heidän tehdä työtä vain kuusi tuntia päivässä; ja voittoaika kulutettiin lepoon, leikkiin, keskusteluun, lukemiseen ja kirjottamiseen ja Paul kirjotti paljon.

Kun hän nyt tuli pihaan kärryineen, juoksivat hänen molemmat tyttärensä häntä vastaan ja suutelivat häntä. He olivat kaksi pientä vaaleatukkaa, puettuina avariin palttinamekkoihin, olkihatut päässä, kuitenkin kaikki tavallista mallia, niin etteivät näyttäneet ilmoitustauluilta. Ovessa näkyi vaimo. Pieni, vaalea olento, mustat silmät suurin reunuksin, kasvot miellyttävän pyöreät ja ihossa vivahdus öljynväriin. Tukka oli kuin pehmeä impiviiniköynnös ja heitteli kiehkuroita joka puolelle korville, niskaan, otsalle. Hän näytti tyyneltä ja toivehikkaalta, mutta synkkä harso oli ennen niin leikkiväin piirteiden yllä. Surut menneistä, ero rakkaista mutta haitallisista muistoista, kestettyjä taisteluita kasvatusta ja ennakkoluuloja vastaan.

— Päivää, isäkulta! — tervehti hän.

— Päivää, rakkaani, — vastasi hän, ja suuteli äitiä ja lapsia.

— Mene noutamaan tuoli isälle! — sanoi äiti vanhimmalle tytölle, joka näytti viiden vanhalta.