— Ei, Annischka, — sanoi Paul; — Veerasta ei tehdä orjatarta.
— En tahdo, — oli jo Veera vastannut.
— Niinkö sanotaan, — alkoi äiti.
— Niin, — sanoi Paul, — niin vastataan. Se, joka ei opi tahtomaan ja tahtoaan lausumaan nuorena, hänestä tulee tahdoton tai valehtelija suurena! Annischka! Miksi kasvattaisimme lapsemme orjiksemme? Kahdeksan vuoden kuluttua lähtee Veera mailmalle. Silloin ei hän enää ole orjamme, eikä myöskään lie tarkotuksemme kasvattaa häntä asettamaan tuoleja toisille. Mutta jos Veera tahtoo tuoda tuolin, niin kiitän häntä, sillä hän ei ole minulle mitään velkaa.
— Sinulla on oikein, Paul Petrovitsch, — sanoi äiti, — mutta minä en aina voi nähdä asioita uudelta näkökannalta.
— Et, ystäväni, en minäkään aina osaa, mutta meidän tulee totutella. Meillä en tarkoita sinua, vaan todellakin meitä molempia! Mutta sinähän olet jo kattanut pöydän! Huuda Bernhardia!
Bernhard oli pieni leveähartiainen mies, hänellä oli mustat viikset ja musta takkuinen tukka, egyptiläiset silmät ja vankat hartiat, joissa näkyi jäljet "la hotte'esta", vuorelaisten ikuisesta selkäkorista. Hän istui hiljaisena pöytään ristittyään kätensä.
— Eikö Bernhard voi päästä tuosta? — sanoi Paul.
— En, se istuu kiinni pahemmin kuin valkea viini, — sanoi hän.
— Uskonvapautta, Paul Petrovitsch, uskonvapautta! — sanoi Anna varoittaen.