Hän souti yli tyynen veden, joka sinipisaroina tippui airoista. Eivät he olleet iloisia ja vaieten saapuivat he Lutryn läheisyydessä olevalle niemelle, johon pieni ravintola kutsui viinilehtoineen ja kantoonin valkovihrein lipuin.
— Jos menisimme maihin vilvottelemaan puitten varjossa, — sanoi
Paul.
Annalla ei ollut mitään sitä vastaan. He laskivat rantaan ja menivät ylös.
Pihalla istui emäntä suuren pöydän ääressä laskotellen kirjavaa silkkipukua. Hän oli neljänkymmenen vuotias lihava nainen, jonka pulleat kasvot ilmasivat hyviä päiviä ja laiskuutta. Hänen vierellään seisoi kymmenvuotias tyttö, joka heitteli rengasta koukkuun. Emännällä oli lasi portviiniä edessään eikä hän näyttänyt halukkaalta palvelemaan vieraita, joko hän sitten oli hemmoteltu tai leikki itse vierasta. Pienen rakennuksen ovella näkyi nyt pitkä, tumma nainen ijältään yli kolmenkymmenen, upo-uusaikaisessa aamupuvussa, jonka tarkotuksena oli ilmaista muhkeita muotoja. Hänen kasvonsa olivat vainajavalkeat mutta täyteläiset, ja suuret mustat silmät olivat sinisten syvennysten ympäröimät kuten timantit sametilla koteloissaan. Hänen kasvonpiirteissään oli kuin Medusan kivettynyt hurmaus, ikuinen, jähmettynyt hekuman piirre suupielissä, joka myös voi olla rajaton suru. Hän mittasi Annan vartaloa kiireestä kantapäähän, tarkasti hänen hameensa, hänen kätensä ja hiuksensa, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia häntä tai ottaa huomioon hänen tapansa pukeutua. Uhmailevasti hymyillen kääntyi hän Paulin puoleen kysyen, mitä he halusivat.
— Kaksi pulloa soodaa, — vastasi tämä katsomatta häneen.
— Mitä niitten kanssa? — kysyi Medusa.
— Laseja! — sanoi Paul.
Medusa kävi vielä kalpeammaksi, kääntyi ylpeänä kuin oopperakuningatar ja meni.
— Miksi olit epäystävällinen onnetonta kohtaan, — sanoi Anna.
— Kenties onneton, kenties onnellinen ja rikollinen! — sanoi Paul.