— Tänään on juhannuspäivä — jatkoi Paul ja jäi istumaan. — Nyt puhuu hän, että sinä olit ylhäinen nainen, joka rakastui lääketieteen ylioppilaaseen ja matkusti hänen kanssaan avaraan mailmaan "suuren tapauksen" jälkeen. Ja hän, kauppias, on vihitty, mutta naimisissa ei hänen voi sanoa olevan, sillä jos hän olisi naimisissa, ei hän istuisi täällä juomassa aamupäivällä keveiden naisten seurassa, ja sitten hän menee kotia päivälliselle ja mutisee ruoasta vaimolle.
— Olet heikko tänään, rakas Paul, — sanoi Anna. — Et voi vapautua tuntemasta toisten tuomiota.
— Olen todellakin heikko tänään, — myönsi Paul. — Mutta sillä on syynsä, vaikkei puolustuksia. Ennakkoluulojamme hukutamme kuin kissoja kivet kaulassa, mutta kun nyöri on mädännyt, nousevat ruumiit ylös.
— Sanoppas minulle, mitä Dimitri kirjotti, — sanoi Anna, — sillä minä tiedän, että tämä juuri kiusaa sinua; ja sinä tulet keveämmälle mielelle.
Paul otti esille saamansa kirjeen, levitti sen pöydälle ja luki: "Tulin siis sattumalta matkustaneeksi Butyrkiin päin. Voit ymmärtää liikutuksen, jolla näin jälleen tämän pienen rakkaan paikan siellä lahden rannalla, paikan, jossa meillä on ollut niin monta hauskaa hetkeä, sinulla, vaimollasi ja minulla. Näin tuvan, jonka vihreät luukut maalasimme eräänä lauvantai-iltapäivänä Annan käydessä kaupungissa. Sade oli irrottanut värin, sillä meillä oli liiaksi tärpättiä siinä, Paul. Syreenilehto, jonka olimme kuistin eteen istuttaneet, oli risukkona, sillä elukat olivat polkeneet maan juurilta. Ruusupensaistasi ei näkynyt jälkiäkään, sillä tuvassa oleva väki oli turmellut ne. Menin portista puutarhaan. Sitä ei enää näkynyt. Se oli ohdakkeiden vallassa. Etsin mansikkamaata, mutta näin vain ohdakkeita, suuria untuvaisia maito-ohdakkeita. Omenapuiden paikoilla oli kuoppia maassa, ne oli viety pois. Karviaispensaissa oli vielä vähän eloa, mutta osaksi olivat ne kuihtuneet, osaksi huonontuneet, niin että noissa suurissa englantilaisissa olivat marjat pieniä kuin herneet. Taimilava oli muuttunut tunkioksi. Kun sitten löysin Nikolain heinälatoon piiloutuneena, sanoi hän että Andreas oli tahallaan turmellut puutarhan, mutta kun sitten tapasin Andreaksen, sanoi hän, että Nikolai oli myynyt puut ja taimet naapurille, kun talosi oli otettu takavarikkoon.
"Kun ajattelin sitä, kuinka hyvä olit ollut tälle Nikolaille, jota olit pitänyt ystävänäsi, ja kuinka näin" — (ja niin edespäin! keskeytti Paul). "Tammasi Fannyn näin vetävän auraa" (oikein, mutisi Paul, meidän tulee tehdä työtä!) "niin…" (ja niin edespäin). "Sitten tulin navettaan. Mikä ilkeä sattuma toi minut juuri katsomaan teurastusta. Ja kuka makasi verissään, silmät nurin ja suuri haava kaulassa! Tähikki, kellokas" (j.n.e.)… "Mutta kun minä nähtyäni hävityksen kauhistuksen, kuljin kylän läpi, näin minä joka tuvan edessä kukkivan hedelmäpuun; silloin ajattelin minä: Paul on tehnyt työtä toisten iloksi, ja mihin hän on kylvänyt, siitä saavat he korjata, ja siksi Paul, vaikkei otakaan tätä, tavalliselle käsitykselle ikävää asiaa ilosesti kuitenkaan ei pidä sitä pahana, sillä Paul on ihminen eikä tahdo tehdä työtä vain itselleen ja omaisilleen." Hän pysähtyi ja käänsi kirjeen kokoon.
— Onko helpompi nyt? — kysyi Anna.
— Kyllä on raskasta tavallansa, mutta minä olen vapaampi. Ei Jesus Natsarealainen turhaan kieltänyt opetuslapsiaan mitään omaamasta. Ei mikään sido henkeä niinkuin omaisuus. Kadottamisen pelko ei anna mitään rauhaa, ansaitsemisen toivo mitään lepoa. Onko siis ihme, että uudet ihmiset ennen kaikkia ajattelevat vapautua omaisuudesta kuten ensi kristitytkin. Nyt olen vapaa, Anna, ja nyt tahdon käyttää vapauttani.
— Mutta, Nikolai, ystäväsi! Se oli surullista.
— Menetyksenä, kyllä! Mutta älkäämme opetelko pitämään ystäviämme ominamme, omaisuutenamme! Vilpittömästi sanoakseni tuntuu pahemmalta ajatella Fannya; se oli niin tottunut tanssimaan tarantassin edessä ja saamaan hyvää ruokaa ja silityksiä! Fanny parka, joka sai niin hienon kasvatuksen! Joko lähdetään kotiin, Anna? He nousivat ja menivät veneeseen.