Paul suuteli vaimoaan ja juoksi ulos. Mutta kun hän tuli portille, kuuli hän kirkunan, joka tunkeutui linnunlaulun läpi kuin hätähuuto niille, jotka riemuiten viettivät häitään pelkäämättä, ajattelematta syntymän tuskaa, kuoleman tuskaa.
Hän juoksi mäkeä ylös Lausanneen päin, juoksi niin, että sydän hyppi ja veri nousi päähän. Hän pääsi pienen kirkkomaan kohdalle, kun äkkiä hänen jalkansa pysähtyivät ja hänen koko ruumiinsa nytkähteli niinkuin kasvonsa väliin. Hän tarttui kirkkomaan aitaan. Siihen vaipui hän eikä päässyt mihinkään, polvet olivat koukussa ja ruumis vetäytyi kokoon kuin galvaanisen patterin vaikutuksesta. Hän näki ruohottuneet hautakummut ja olisi mennyt tainnuksiin, mutta poltti samassa kätensä nokkosiin. Silloin tuli hän tajuihinsa, muisti vaimoaan ja huusi apua. Katolisen kappelirakennuksen akkunassa näkyivät lihavat sinimustat kasvot valkeaan yömyssyyn puettuna. Se oli pappi. Kun hän näki Paulin vääntyneet kasvot ja kokoonmenneen ruumiin, niin luuli hän jonkun juopuneen hoipertuneen siihen ja sulki akkunan sanoen: juopporatti!
Mutta Paul huusi yhä apua. Hän kohotti nyrkkinsä taivasta kohti, hän repi tukkaansa, hän kirosi niitä, jotka vankilassa olivat murtaneet hänen voimansa saadakseen hänet tunnustamaan semmoista mitä ei tiennyt, ja nyt katui hän sitä, että oli karannut lähestyvää kuolemaa kuten silloin tapahtui, sillä elämä oli tällä hetkellä raskaampi kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Hän ajatteli kaiholla kidutusta siellä jossa hän kärsi yksin; nyt hän kärsi toisen puolesta, ja hänen täytyi myöntää, että huoli toisen puolesta on voimakkaampi kuin oma tuska. Hän näki huoneen, jossa Anna makasi yksin lasten kanssa pidättäen tuskan huutoa, ettei pelottaisi näitä.
Kun hän oli huutanut jonkun aikaa, riensi läheisestä talosta vuokralainen hänen luokseen.
— Mikä hätä? — kysyi tämä osaaottavasti.
— Olen sairas, — vastasi Paul, — mutta vaimoni makaa lapsivuoteessa, juoskaa taivaan nimessä Lausanneen kätilölle ja pyytäkää häntä heti tulemaan Ouchyn ruusuviljelijän luo. Älkää minusta välittäkö, juoskaa, ja taivas on teitä siunaava.
Mies tahtoi auttaa Paulia ensin, mutta tämä kieltäytyi ja alkoi kontata alamäkeä kotiansa kohti.
Väliin pysähtyi hän siirtääkseen teräviä kiviä sivuun, ja silloin noitui hän. Joka hänet silloin olisi tavannut, olisi luullut näkevänsä kilpikonnan yrittämässä pystyynnousua katsoakseen taivasta päin kuten joku luomakunnan herroista. Hiki virtasi pitkin Paulin kasvoja ja partaa, ja vaahtoa oli suupielissä. — Katso ihmistä, — katkeroi hän, — katso ihmistä, mailman herrain maahan murjomaa! Oi, Jumala, Deus optimus, maximus, katso, kuinka valtasi pitäjät muuttavat ihmislapsia matelijoiksi ja taittavat heidän selkänsä, kun he aikovat nostaa päänsä! Katso kuinka he ovat häväisseet mestariteoksesi, kuinka he ovat osanneet käyttää aikakauden, neron suurinta keksintöä, jota piti käytettämän puhetorvena kansain kesken! He ovat varastaneet salaman taivaalta lyödäkseen meidät rammoiksi, ah Herra kuinka kauan? — Sitten malttoi hän mielensä ikäänkuin häveten lausumistaan ja konttasi edelleen kujaa alas.
Hän pääsi kotipolulleen. Silloin kuuli hän uudelleen vaimonsa valitushuudot. Hän ei päässyt matelemalla pitemmäksi, sillä huudot tempoivat hänen selkäydintään ja hermojaan. Mutta nyt kieritteli hän eteenpäin, sillä hänen täytyi päästä vaimonsa luo. Lähemmäksi tultuaan kuuli hän lastenkin huutavan, niin epätoivoisasti, niin avuttomasti. Kyyneleet virtasivat hänen poskiaan sekottuen maan tomuun, niin että hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, kun hän vihdoin pääsi kaivolle, jonka kivialtaaseen hänen onnistui kämpiä. Kylmä vesi tuntui tyynnyttävän ja hänen ruumiinsa alkoi oijeta. Annettuaan vesisuihkun jonkun aikaa valella niskaansa ja selkäänsä nousi hän ylös kylvystä, juoksi huoneeseensa ja sai kuivan takin ylleen. Kohta oli hän vaimonsa vuoteen vieressä.
— Hän tulee heti, — kuiskasi hän kumartuen sairaan yli, — heti.