Sitten kantoi hän ulos lapset ja sängyt ulkopuoliseen huoneeseen ja alkoi pukea heitä heidän yhä huutaessa: mamma! mamma! Hän jätti heidät hetkiseksi ja meni äidin luo, joka tarttui kovasti hänen kaulaansa kiemurrellen tuskasta. Paul meni parvekkeelle katsomaan eikö tulijaa näkyisi. Hän rukoili Jumalaa, sillä hän uskoi Jumalaan, vaikkei uskonutkaan rukouksen voimaan muuttaa yksityiskohtia maapallon elämän pienessä hallituksessa, hän rukoili Jumalaa niinkuin oli lapsuudessaan oppinut, sillä nyt oli hän heikko. Ja luonto hymyili niin epäsointuisasti hänen tuskalleen, ja linnut lauloivat yhtä raikkaasti kuin ennenkin. Ja sitten piti hänen mennä auttamaan Sofiaa, joka oli vetänyt sukan nurin jalkaansa, ja sitten Annan luo, kun tuskat tulivat, ja tämä otti häntä kaulasta kohottautuen vuoteelta, kuin tahtoisi kuolla miehensä rintaa vasten. Ja niin hellitti myrsky taas huutoinen; niin makasi hän siinä tyynenä ruusuisin poskin, hiukset hajallaan ja silmät hehkuvina. Paulin oli tehtävä tulta lieteen pienokaisen tuloon. Hän juoksi Veeran ja Sofian luo ja antoi heille kaikki kuvakirjat ja valokuvat. Ja sitten haki hän piirongin laatikosta lapsenvaatteita ja mitä muuta Anna käski. Ja sitten kellariin kylpyammetta noutamaan.
Kun hän toi sitä portaissa, kuuli hän kauhean kiljahduksen, entisiä kovemman, ja hänen tullessaan makasi Anna hiljaa aurinkoinen hymy kasvoilla, uupuneena, tyynenä ja henkeä vetäen. Peitteen alta kuului kitinää, se kasvoi heikoksi elonhaluiseksi kirkunaksi, jonka Paul niin hyvin tunsi. Hän tuli iloiseksi, sillä hän tiesi että pahin oli kestetty, hän oli lääkäri ja tiesi viivytyksen vaaran, mutta hän ei voinut saada itseään kohottamaan peitettä, ei, hänessä oli vielä liiaksi vanhaa ihmistä. Mitä naista tahansa, muttei vaimoaan! Hän tunsi olevansa saatanallisessa välikädessä, yhtä vaikeassa kuin äskenkin, — mutta hän ei voinut pakottaa itseään, ei voinut. Mutta miksei? Sitä ei hän tiennyt, mutta niin oli asia! Silloin kuului askeleita portailta. Hän ryntäsi ulos, odotettu rouva oli tullut. Hän syleili tätä ja lykkäsi hänet huoneeseen. Sitten vei hän tytöt puutarhaan.
Hän hengitti kepeämmin, mutta hänen säärensä vapisivat vielä. Hän katsoi vuorille, ja ne olivat niin vankat ja hohtavat kuin ainakin, ja taivas oli valoisa. Hän poimi kauneimmat tazetit ja tulpaanit ja teki vihkon pelkistä valosista väreistä, ei veripunasia, ei tulenkeltasia, vain vaaleita, jotka viihdyttivät silmää.
Puolen tunnin kuluttua tuli rouva yläkuistille ja viittasi häntä. Minutissa oli hän ylhäällä ja piti poikaansa käsissään. Hänen poikansa! Ihmeellinen, ennen tuntematon riemu; eikä hän voinut käsittää, miksi tämä oikeastaan antoi hänelle enemmän iloa kuin ensi tytär, omaa kuvaansako hän syleili? Oliko tämä uusi minä jossa hän toivoi unelmansa uudesta miehestä toteutuvan, vesa vanhassa rungossa, joka saisi kasvaa uudesti, tuoreesti, jonka ei tarvitsisi oppia kaikkia hulluuksia, jotka hänen oli täytynyt osata ja jotka nyt eivät yhdellä repimällä lähteneet pois, tulevan suvun edustaja, jolla kenties oli syntymästään uudet ajatukset, uudet aivot, uusi sydän! Kenties! Ja niin laski hän pojan äidin rinnalle, jossa hän saisi maata ja kasvaa vanhempain tehdessä työtä tullakseen uusiksi arvokkaiksi vanhemmiksi uuden ajan miehelle.
Pari päivää myöhemmin istui Paul Petrovitsch Annan vuoteen vieressä. Heidän keskustelunsa oli pysähtynyt ja hiljaisuus oli niin syvä, että kuului vain hengitys äskensyntyneen kehdolta. Mutta he kuulivat hiljaisuuden kautta, mitä kukin tahollaan ajatteli. Paul kuuli Annan ajattelevan: nyt olemme pitkän aikaa puhuneet joutavista asioista. — Ja Paul ajatteli itse: mihin tahtonee hän tulla?
Vihdoin alkoi Anna äänellä, jonka koetti tehdä niin vienoksi kuin mahdollista, niin että sanat todella kuulostaisivat rukoukselta: Paul Petrovitsch, rukoilisin sinulta jotain.
— Siis semmoista, joka on minun toiveitani vastaan, Anna Ivanovna, sillä muuten ei sinun tarvitsisi rukoilla! — vastasi Paul levottomana.
— Niin! — sanoi Anna lamaantuneena.
— Nyt siis tulee se aavistamaton! Puhu!
— Älä suutu minuun, Paul, älä halveksi minua, mutta älä kiellä minun rukoustani! Anna minun kastaa poikamme!