Paul istui jotakuinkin tyynenä.
— Taka-askel! Hm! Hyvin luonnollista, mutta on luonnollisiakin asioita, jotka voivat olla ikäviä, kuten jos ukkonen lyö sisään uuninpiipusta tai semmoista. Tämä on ikävä kohtaus Anna Ivanovna! Me emme alentuneet käyttämään pappia mennessämme naimisiin, ja nyt on pyydettävä anteeksi. Kovin ikävää!
— Miksi on se ikävää, me kun emme pyydä anteeksi. Ja sanot: me!
Sinun ei tarvitse sitä tehdä, saan kai tehdä sen yksin!
— Lapsi ei silti lakkaa olemasta myös minun; eikä siitä asiasta voi puheella päästä, että minun lapseni on kastettu! Se on huono esimerkki "ystäville."
— Asettaako Paul ystävät minun ja itsensä väliin? — sanoi Anna jotenkin kovalla äänenpainolla.
— En, vastasi Paul, älköönkä Anna Ivanovna antako ystävät-sanalle rumaa kaikua. Anna tietää, mitä ystävät ovat; he eivät ole yksi tai kaksi henkilöä, he ovat asia itse! Mutta kysymys on vaikea! Paul Petrovitsch pitää vääränä vihkiä lastansa vallan herroille; Anna Ivanovna pitää rikollisena tai semmoisena jättää lapsensa kastamatta. Mitä vastaisi Salomo siihen asiaan, viisas Salomo nimittäin; mitä lainsäätäjä Salomo on vastannut, sen tiedämme, mutta me, Anna Ivanovna, me emme vetoa lakiin, jota emme tunnusta!
— Siksi pyysinkin, Paul Petrovitsch, saada kastattaa lapsi. Pyysin!
— Tahdon etsiä vankkoja syitä vastaani, Anna, lemmitty, että voisin täyttää tahtosi. Ystävät sanovat: Paul Petrovitsch, joka mennessään naimisiin halveksi likasta pappia, hän on selkänsä takana antanut vaimon kastaa lapsensa. Mitä vastaa Paul silloin?
— Tein vaimolleni mieliksi, koska rakastin häntä. — vastaa Paul.
— Mutta silloin sanovat ystävät: hän rakasti naista enemmän kuin totuutta; Paul ei ole se mies, jota etsimme!