— Niinhän voi yksinkertaisesta samantekevästä asiasta saada suuren kysymyksen.
— Ei ole yksinkertainen asia luvata lapsensa valheelle. Ja ajattele,
Anna, kun sitten kadut, sillä se tapahtuu!
— Koskahan hankaus lakkaa, Paul! Uskotko että yhtymys puolisojen kesken on mahdollinen, kun me siteessä, jonka tulisi yhdistää meidät, juuri tunnemme kulmat terävimpinä?
— Nykyisissä oloissa en pidä mitään mahdollisena, mutta siksi Anna, juuri siksi tahtoisin mieluimmin, että alkaisimme uudet olot lapsistamme! En moiti sinua, sillä sama olisi voinut sattua minulle, silloin olisi aseina sama, vain käännettynä! Mitä teemme? Sillä minä en tee mitään sinua kuulematta! Voimmeko nyt yhdistää toivomuksemme? Voimmeko kastaa ja olla kastamatta, samalla kertaa? Voimmeko sopia toisen luopumatta omastatunostaan? Ja eikö toisen täydy alistua, kuinka ratkaistaneekin? Ja kun toinen on alistunut, on liitto rikki! Eikö totta?
— On surullista Paul, mutta mitä teemme? En voi auttaa sitä, mutta lepoa en saa, ennenkuin lapsi on kastettu! Se on yksinkertaista, se on taikauskoista, mutta en voi auttaa sitä, kuuletko?
— Uskon sen, Anna! Tiedän, että ruumiilliset järkytykset ikäänkuin kääntävät sielun nurin, niin että pohjapuoli kääntyy ylöspäin, tiedän, että kuolevat usein palaavat lapsuutensa uskoon, ja aina vedetään esiin todisteena Voltairen huonosta uskosta sitä, että hän tiedottomassa tilassa joutui semmoiseen asemaan; tiedän itse että vielä tänäänkin tutkin teekupin kuplia ja voin pelätä pimeää siksi, että hoitajattareni lapsuuteni aikana opetti minulle tyhmyyksiä! Sinä kastat lapsesi, Anna, mutta minä en ole mukana asiassa! Emmekä enää koskaan puhu siitä.
Anna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
— Kiitos rakastettu, rakastettu Paul; olet tehnyt minut sanomattoman onnelliseksi.
— Mutta koskaan emme puhu siitä, Anna. Enhän olisi voinut kieltää!
Lapsihan on sinun.
— Sinun myös, ja laki on sinun puolellasi, Paul, sillä laki käskee lapsen seuraamaan isän uskontoa. Mutta lain ovat säätäneet miehet naisia vastaan.