— Ei, Anna Ivanovna; lain ovat säätäneet miehet ja naiset, sillä meillä on ollut keisarinnoja, jotka ovat antaneet lakeja; lain ovat säätäneet yläluokan miehet ja naiset alaluokan miehiä ja naisia vastaan. Oikeutta! Anna Ivanovna, ja olkaamme ystäviä, kun käymme lakia vastaan!
Paul oli luopunut tahdostaan Annan toivomuksen hyväksi, mutta hän ei tuntenut alistuneensa. Anna sitävastoin oli ottanut vastaan lahjan Paulilta ja tunsi olevansa velassa. Ensi kerran, kun Paulilla oli toivomus hänen toivettaan vastaan, täytyi hänen luopua. Hänen rauhansa oli järkytetty. Hän näki joka päivä ja hetki velkojansa edessään. Hän sai aina pelätä velkomusta. Hänen ajatuksensa pyörivät kysymyksessä: mitä hän vaatinee? Hän arvaili kaikellaista, ja mihin tahansa hän pysähtyikin, niin tuntui hänestä vastenmieliseltä antaa sitä pois, sillä se olisi ollut anastus hänen persoonastaan; hän ei voinut sanoa ei, sillä hän oli velkaa: ja hänen täytyi maksaa. Hänen sielunsa ei ollut vapaa, sillä siihen oli kiinnitys. Mutta hän ei voinut jättää lasta kastamatta, sillä epäilyt olivat voimakkaat. Ja vaikka hän olisi jättänytkin, niin oli Paul kuitenkin antanut lahjansa. Paul tunsi, että jotain oli tullut heidän välilleen, mutta ei hän voinut saada sitä pois. Puhuminen siitä oli mahdoton. Se oli tapahtunut, yksinkertaisesti, ja se pysyi. Hän pelkäsi, ettei herättäisi epäluuloa, niin että hän kävi umpimieliseksi. Ja nythän ei ollut mitään takeita siitä, ettei voisi tulla törmäystä muistakin mielipiteistä, jotka Annassa pilkistivät esiin polveutuen vanhemmalta ajalta. Anna tunsi olevansa enemmän velassa Paulin huomaavaisuuden tähden, ja mitä hienotunteisempi tämä oli, sitä enemmän kasvoi velka. Kun hän joka hetki näki velkamiehensä ja tiesi elävänsä hänen armoillaan, niin heräisi hänessä kylmä tunne, joka tuli miltei vastenmielisyydeksi Paulia kohtaan. Toiselta puolen tuntui Annasta, että hän ikäänkuin oli saanut takasin osan itseään saadessaan takasin vanhoja tunteitaan ja mielipiteitään. Hänestä oli miltei iloista tuntea, että hänellä oli ajatus, jota Paul ei hyväksynyt, sillä se oli hänen omaisuuttaan, jota hän ei ollut saanut tältä, sillä kaikki uudet ajatukset oli hän saanut Paulilta. Se seikka, että hän oli saanut vanhat ajatukset toisilta, kuten vanhemmilta ja opettajilta, ei häntä painanut, sillä hän ei ollut saanut niitä tältä yhdeltä, ja se tuntui olevan pääasia.
Kastepäivä oli tullut. Bernhard oli pyydetty todistajaksi. Pienokaiselle oli laitettu kaunis kastepuku, Paul tuli puutarhasta auttamaan tyttöjen pukeutumista, sillä näitten oli määrä seurata mukana. Tämä jalomielisyys teki taas kiusallisen vaikutuksen Annaan. Hän koetti siinä nähdä pilkkaa, mutta sitä ei hän voinut parhaallakaan tahdolla. He olivat pukeutuneet ja valmiit lähtöön. Anna sanoi hyvästi, sangen lyhyesti. Paul suuteli lapsia. Hän aikoi sanoa, että he olisivat varovaiset pienokaisen suhteen, mutta pidättyi. Anna kyllä ilmankin huolehtisi. Ja niin lähtivät he.
Paul jäi huoneisiin. Oli iltapäivä, kaikki kävi hiljaiseksi ja Paulista, joka ei ollut ennen ollut yksin kotona, tuntui sangen kummalliselta. He olivat lähteneet; kaikki, jotka kiinnittivät häntä elämään, tähän elämään, joka ilman heitä oli hänelle kiusa. Tulevan puolesta oli hän tehnyt kylliksi, enemmän kuin toiset, eikä hän uskonut tulosten valmistuvan ennen kuin sukupolvien mentyä. Kun ensi painostus oli ohi, istahti hän kuistille. Hänestä tuntui kuin ajattelisi hän vapaammin. Hänen ei tarvinnut jakaa ajatuksiaan väsyttävästi tarkaten itseään, sanojaan, käytöstään. Hän ajatteli selkeämmin yksinäisyydessä, hiljaisuudessa. Ja kun hän tunsi ajatusten kulkevan voimakkaasti edelleen, ilman että niitä liepeistä nyittiin, törmäämättä mitään esteitä päin, kasvoi hänen rohkeutensa ja toivonsa. Hänestä tuntui, kuin löytyisi mahdollisuuksia ajattelemalla päästä siitä salasokkelosta, johon kasvatus oli hänet sulkenut. Epäilyt haihtuivat pois, ja hän näki kaikissa näissä hellissä siteissä vain siteitä. Ajatteles päivää, jolloin Anna pyytäisi saada panna lapset kouluun, — kouluun, jossa he oppisivat yhtä huonoiksi kuin hän kerran oli ollut! Hänellä oli syytä pelätä. Silloin täytyisi hänen taas pakottaa joko omaatuntoaan tai toisen tahtoa. Mutta eikö äidillä ollut oikeutta työskennellä sen puolesta, mitä piti lastensa parhaana? Kyllä! Täytyisi siis tehdä väkivaltaa toisen omaatuntoa vastaan. Sitä ei Paul voisi. Hän, joka vaati omantunnonvapautta kaikille, alkaisiko hän pakottamalla toisen vapautta! Ei! Mutta jollei hän sitä tekisi, silloin ei koskaan alkaisi se uusi, jonka tuleman piti. Ja jollei hän alkaisi lapsistaan, kuka sitten alkaisi? Niin, hänen tuli työskennellä edelleen kokonaisuuden muuttamiseksi, mielipiteitten muuttamiseksi, niin sitten se kyllä tulisi. Ja toiveet saada alkaa omaisistaan täytyisi hänen jättää kokonaisuuden takia. Niin oli käyvä.
Hänen oli kuljettava tietään, yksinäistä kauheata tietään, vei se sitten mihin tahansa. Muuta neuvoa ei ollut. Niin voi hän toimittaa jotain suurta ja hyödyllistä. Tämä oli julma uhraus, katkera pettymys; mutta kohtalo tahtoi niin! Mutta jos hän ei jaksaisikaan, jos hän sortuisi? Sitten kai saisivat toiset sen tehdä. Mutta, ei mitään liikoja sanoja. Hän tahtoi kokeilla ensin.
Hän meni Annan kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti paperilapulle: "Matkustan pois pariksi päivää. Terve niin kauaksi! Paulisi." Sitten kokosi hän vähän vaatteita laukkuun, ja aikoi lähteä. Ovella käännähti hän. Tuossa oli kehto tyhjänä, mutta päänalusessa oli pieni kostea kuoppa; tuossa oli Veeran vuode, tuossa Sofian. Kuin musta pilvi sumensi hänen silmänsä, mutta hän meni. Meni höyryvenelaiturille odottamaan höyryä, joka kulki Evianiin Savoijin puolelle.
Laituri ulottui kauas järvelle ja hänestä tuntui kuin vaeltaisi hän äärettömyyttä kohti; ulkopuolella laiturin pään oli sininen järvi ja siniset vuoret; harvain lankkujen raoista näkyi sininen vesi; oli kuin veisi se tie tyhjyyteen, olisi polkulauta ijäisyyteen. Hän istuutui penkille. Pää tuntui levänneeltä ja teki työtä, hätävaraksiko muita ajatuksia vastaan, vaiko vapaushalusta, sitä ei hän tiennyt, mutta unelmoimisen ja haaveilemisen olivat hänen aivonsa jo kauan sitten lopettaneet.
Höyryvene tuli. Paul istuutui etukannelle niin että tuli selkä Sveitsin rantaa kohti. Hän otti esille muistiinpanokirjansa ja alkoi kirjottaa. Ja niin kirjotti hän siihen saakka kuin he saapuivat Evianiin. Päivä kallistui iltaan. Hän meni maihin ja tilasi huoneen vaatimattomasta Lion d'Orista, josta oli näköala yli Geneven järven sveitsiläisrannalle. Peseydyttyään istuutui hän lukemaan, mitä oli kirjottanut. Hän tuli iloiseksi, sillä hän havaitsi uusia ajatuksia, ja hän tunsi, että hänen päänsä oli työskennellyt vapaasti ilman mitään häiritsevää painoa. Koko hänen olemuksensa ikäänkuin paisui, ja hän tunsi samaa suurennustunnetta, jota väliin kokee valvoessaan pimeässä ja pää tuntuu mahdottoman suurelta. Hän tilasi kupin teetä ja istuutui ikkunan ääreen sitä juomaan. Hän katsoi yli järven, näki Lausannen kirkon, Ouchyn ja Beau-Rivagen tornit. Mutta hän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä. Suuri sininen vesi oli hänen ja hänen entisyytensä välillä. Hän oli kulkenut kuilun yli, repinyt rikki sillan ja heittänyt pirstaleet syvyyteen. Ei ollut pääsyä takasin. Hetkisen häntä huimasi, mutta hän piti itsensä kurissa. Sitten meni hän yksinkertaiseen ruokasaliin ja asettui pienen yksinäisen pöydän ääreen syömään.
Toisen pöydän ääressä istui kaksi ranskalaista porvaria, näköjään kaupunkilaisia kauppiaita. Paul ryhtyi keskusteluun heidän kanssaan. He puhuivat kaupasta, tulleista, politiikasta, ja huomaamattaan puhui Paul aivan vanhaan tapaan. Hän katsoi asioita vanhalta kannalta eikä hän hetkeäkään vastustanut noita toisia. Hänestä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä, kun kuuli äänensä sekottuvan luottavaan jutteluun toisten ihmisten kanssa; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. Ja pää työskenteli ponnistuksitta, ilman vartioita; kieli puhui vapaasti, ja hän tunsi voimakasta vetoa näiden ihmisten puoleen. Oltiin juuri puhumassa suojelustulleista, joissa hän oli havainnut uuden, inhimillisen puolen, kun ovi avautui ja sisään astui nuori poika papin seurassa.
Pojan ryhti oli varma, hän näytti rikkaan lapselta. Hän oli hyvin puettu, käsissä oli Baedeckerin matkakäsikirja ja hienotekoinen alppisauva. Pappi näytti pitkässä hameessaan vanhalta eukolta. Hän auttoi kaksitoistavuotisen yltä päällystakin ja tahtoi valita hänelle paikan lieden luo. Mutta poika oli jo valinnut paikkansa eikä halunnut lieden ääreen. Pappi, joka näkyi olevan palvelijan ja opettajan välimuoto, totteli kiltisti. Istuuduttuaan alkoi poika lukea, mutta pappi järjesti pöydän ja toi maton hänen jalkainsa alle. Naisellisella hellyydellä suoritti hän tehtävänsä, mutta oppilas otti palveluksen vastaan ylpeänä ja kiittämättömänä. Kun ruoka oli pöydässä, otti pappi esiin rukouskirjan ja mumisi puoliääneen rukouksia oppilaan keskeytellessä häntä kysymyksillä. Pappi vastaili luvun lomassa ja pisti kirjansa piiloon. Sitten haki hän päällystakin, jonka hän lempeällä pakolla tahtoi pukea pojan ylle. Mutta tämä heitti sen maahan. Pappi otti sen hymyillen ylös, pudisti pois tomun ja asetti sen nuoren hallitsijan lähelle tuolille.