Paul, joka ei yleensä pappeja surkutellut, koska ne hänen mielestään tekivät niin paljon pahaa, ei voinut olla paheksumatta moista lempeyden hylkäystä. Pappi sekotti nyt salaatin ja herra katseli viinilistaa. Vanhus, joka näytti olevan itse kieltäymys ja nöyryys, kysyi joka hetki despootiltaan, kuinka paljon öljyä tämä tahtoi, oliko pippuria ja suolaa riittävästi. Toinen porvareista, joka oli vieraita hetkisen katsellut, tahtoi sanoa jotain sukkelaa, koska oli läsnä pappi, ja hän sanoi: Luulenpa että tulee huono ilma, kun korpit lentelevät. Pappi, joka kyllä tiesi itseään ja veljiään tarkotettavan korpeilla vastasi: Voi myös tulla kaunis ilma, hyvät herrat. Korpit syövät väliin viljaa pelloilta, mutta ne poimivat pois matoja myöskin!
Paul ei voinut olla myöntämättä, että papilla oli oikein. Savoiji oli köyhä maa, ja jos papit rikkailta kerjäsivätkin, niin antoivat he köyhille. Kun Paul nousi mennäkseen levolle tunsi hän mitä suurinta myötätuntoa pappeja kohtaan, jotka toki ajattelivat muutakin kuin maallista ansaitsemista. Ja hän meni levolle. Hän vaipui syvään uneen, miltei kuin taintuneena, ja nukkui aamuun klo 4. Mutta silloin oli hän täysin hereillä. Hän hyppäsi ylös vuoteelta. Mitä oli tapahtunut? Hänen eilisiltaiset viime ajatuksensa tulivat ensiksi esille. Hän oli ollut yksimielinen poroporvarien kanssa ja tuntenut myötätuntoisuutta pappia kohtaan. Kuinka oli tämä kaikki käynyt päinsä? Olivatko hänen ennen niin vapaat aivonsa menettäneet kiinnikkensä ja kulkeneet takaperin? Oliko haka pettänyt? Mitä oli tapahtunut? Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa, siksi että hänen vaimolleen oli ruumiillisen järkytyksen vaikutuksesta sattunut käymään samoin. Häntä paleli. Hän tunsi tyhjyyttä ikäänkuin olisi vain sisällyksetön kuori. Hän tunsi olevansa kiinnitetty kimmoisella langalla. Se oli antanut perään niin pitkälle kuin voi, mutta se alkoi vetää takasin. Voiko se katketa? Ei! Ei! Hän oli matkustanut yli järven ja ottanut ison päänsä mukaan, mutta sydän oli jäänyt toiselle rannalle. Ja nyt oli pää tyhjä, kun sydän ei antanut sille verta. Hän luuli pään olevan vapaan eilen, mutta sehän olikin vain tyhjä. Kuinka tyhjiä ajatuksia se olikaan yksin ajatellut. Mitä haki hän yksinkertaisten porvarien keskuudesta eilen? Verta tyhjiin aivoihinsa. Ja niin hän sai vanhaa, maksoittunutta, palanutta verta.
Hän pukeutui ja meni ulos. Meni rannalle. Viinimäet olivat siinä kuivine tukipuineen aivan kuin kokonaiset metsät Golgatoita; ja niiden kuolleiden pähkinäpuunrunkojen kanssa olivat nuoret elonhaluiset viiniköynnökset "naimisissa", kuten roomalaiset sanoivat. Kuukauden kuluttua verhoutuvat nuo mustat, synkät puunrungot tuoreeseen viiniköynnökseen. Hän tunsi olevansa tuollainen juurista irrotettu puunrunko, jolle vihreys ei vielä ollut tullut; hän tunsi korkeintaan saavansa lainaksi vihreyttä ulkoapäin toisilta, sillä itse ei hän voinut enää lykätä vesoja, kun hänen nuoruudessaan oli kaadettu rikkihappoa juurille. Mutta hänestä voisi myös tulla tuommoinen kokoonnaulattu tuki, jota pitkin köynnökset voivat kiivetä aurinkoa kohti.
Nyt oli hän, niin kuollut kuin olikin, yrittänyt lähteä liikkeelle yksin näytelläkseen nuormetsän osaa, mutta siihen ei hän kelvannut. Mutta häntä tarvittiin kyllä. Jos hän kaadettiin, niin kaatuisi koko ihana viinitarha kokoon ja mätänisi. Ja eivätkö nuo heikot köynnökset häntäkin kannattaneet? Hän tunsi nyt, ettei voinut seistä puolestaan yksin.
Hän meni huoneeseensa kirjottaakseen kirjeen Annalle, mutta hän ei osannut kirjottaa. Hän alkoi puhua, kuinka avioliitto on järjetön ja kuinka hän ei koskaan voisi olla varma siitä, etteikö tämä taas saisi samallaista kohtausta. Mutta silloin kuuli hän hennon pehmeän äänen kuiskaavan korvaansa: "Paul Petrovitsch, ole oikeamielinen. Etkö itsekin ole langennut vanhoihin ajatuksiin, kun sinä, joka tunsit että me ylimenokauden ihmiset olemme heikkoja kappaleita, kuitenkin vaadit mahdottomia elämältä? Täydellistä avioliittoa ei tule koskaan olemaan, ei edes uusilla ihmisillä, sillä elämä ei anna mitään täydellistä. Eikö sinun olosi ole parempi kuin useimpain? Etkö siis voi tyytyä? Koettakaamme siis tulla toimeen keskenämme sillä meidän ikuinen hyvinvointimme loppumattomassa mielisuosiossa ei ole avioliiton tarkotus, sillä avioliitto on tulevaa sukupolvea varten."
Mutta kun Paul oli kuullut vastauksen loppuun saakka sanoi hän: "Totta, mutta jos avioliitto on tulevaa sukupolvea varten, niin täytyy meidän yhdessä työskennellä tulevan polven puolesta eikä sitä vastaan." Mutta ääni vastasi: "tule sitten meidän luoksemme työtä tekemään äläkä mene yksin maailmalle puhumaan tuuleen. Sillä sinä voit yhtä vähän tehdä mitään yksin kuin minäkään. Sillä me rakastamme toisiamme Paul. Rakkaus on mysteerio, jota emme koskaan voi saada selville. Se ei ole myötätuntoa, koska me tunnemme pikemmin vastenmielisyyttä, Paul, ja kuitenkin, Paul, rakastamme toisiamme. Sinä tunnet kuin sinua jokin vetää takaisin, kuinka olet jättänyt jotain järven toiselle puolen. Se ei ole mielipiteitä, sillä mielipiteet voivat muuttua, ja on se heikko pohja; se on mitä se on, rakkautta; kaksi itsekkyyttä yhdessä, mutta me olemme liian itsekkäät luopuaksemme itsekkyydestä, jonka me koristamme vanhoilla personallisuuden, yksilöllisyyden nimillä. Minä olen kerran horjahtanut, sinä kerran, yhtä vaikeasti, koska kadotit tajusi ja pyysit liikoja elämältä. Pyydä vähemmän niin tuntuu paremmalta!"
Mutta nyt nousi Paul. Todellisuus kaikkine pikkuseikkoineen ahdisti häntä. Puutarha oli hoidotta, rikkaruoho hyötyi, ruusujen rungot työnsivät villivesoja, mehiläiset lensivät pois. Entä lapset! Veera, vanhin, hän, joka tuli vaikeimpana aikana, jolloin oli tuskin leipää talossa. Mutta hän toi uutta elämää, uusia voimia ja rohkeutta heille. Häntä ajatellen oli Paul nostanut vuoria. Ja kun hän sitten kasvoi ja istui isän polvella kirjotuspöydän ääressä tämän lukiessa korehtuuria. Ja sitten hänen pikkuhuolensa, kun sisko tuli. Hän ei yksin enää saanutkaan kaikkea hellyyttä osakseen. Se tuntui painavalta; ensi pettymys elämässä. Kaikki täytyi hänen jakaa Sofian kanssa, kakut, vanhempain rakkauskin. Mutta isällä oli kaksi kättä heitä taluttaa ja kaksi polvea joille sopi istua. Mutta se ei ollut samaa kuin yksin olo.
Entäpä Sofia, joka jo alusta tunsi, ettei ollut niin tervetullut kuin sisar, hänen täytyi pyytää kaikkea, mitä Veera sai rukoilematta, hänen täytyi taistella itselleen jokainen oikeutensa. Tässä oli tilaisuus oppia, tässä voi nähdä, kuinka silloin olisi ollut meneteltävä, kun hän itse kasvoi.
Ja sitten, kuka nyt hoiti taloa ja hankki ruokaa? Kuinka tyhmä, romanttisen tyhmä hän oli ollutkaan eilen. Aivan kuin romaaneissa, kun otetaan laukku vaan ja lähdetään.
Paul soitti ja pyysi palvelijaa tuomaan laskun. Hän ei tätä romaania enää jatka eikä kirjota tyhmiä kirjeitä. Hän ei täällä enää istu päivääkään lisää kiusaamassa itseään toisten siellä istuessa suremassa. Ei, hän matkustaa kotiin ensi veneellä, menee Annan luo ja sanoo: minä olen käyttäytynyt tyhmästi.