Anna ja Paul istuivat seuraavana päivänä puutarhassa jutellen menneistä ajoista. Paul istuutui niin lähelle vaimoaan kuin voi, ikäänkuin tahtoisi hän piiloutua tämän suojaan, lämmitellä hänen lähellään, ja oli hän pistänyt kätensä tämän kainaloon ikäänkuin johtoa anoen.
— Ensi vihollisemme, Anna, on luonnollinen ihmisemme, tuo jonkun yllä olevan kuva, joka tuntee itsensä ystäväksi jokaisen samaa lajia olevan kanssa; se se katkaisee oikeutetulta vihaltamme kärjen, se houkuttelee meidät säälimään vihollisiamme, se tekee meidät veltoiksi, kun pitäisi iskeä ja panee meidät katumaan iskettyämme; katua, ajatteles, kaunista tekoa, joka tekee vapautustyötä vuosisatain hyödyksi! Ei mikään kaada meitä niin kuin läheistemme suosion menettäminen. Oletko tuntenut, kuinka sydän hyytyy kuin jäätelö koneessa, kohdatessasi entisen ystävän jäätävän katseen, kun hän ei enää halua sinua tuntea; sinä tiedät että hän on väärässä ja sinä oikeassa, ja kuitenkin sinä myönnät sinä hetkenä, että hänellä on oikein.
Anna, en koskaan unhota sitä, kun puoliksi itsetiedottomana julkaisin "Tuttuja seikkoja" Moskovassa. Ei kukaan voinut kieltää totuutta, mutta ei kukaan uskaltanut ottaa asiaa vakavalta kannalta. Silloin keksittiin se, että pidettiin kaikkea vain kertomuksena ja siksi piti koko juttu muuttaa kirjalliseksi menestykseksi. Menettely oli viisas. Ja niin kilvan kiiteltiin kuvausten taiteellisuutta — muutettiin hyvin tähdätty laukaus raketiksi, joka ohjattiin ylös ilmaan, jossa se sai pamahtaa ja levittää kauniin tulisateen, jota suosionosotuksilla tervehdittiin. Mutta mentiinpä pitemmällekin. Minut kutsuttiin tunnettuun kirjalliseen klubiin. Se oli kaikkein viisainta. En koskaan unohda sitä iltaa. Siellä tapasin silmä silmää vasten kaikki vihollisemme; kaikki ne, jotka ovat onnistuneet, joilla oli suurten kykyjen ja tietojen maine. Mutta tapasin myös sellaisia, joilla ei näitä ollut, mutta olivat kuitenkin siellä, koska heillä oli valtaa. Siellä oli valoisaa ja lämmintä, seinillä tauluja; lattioita peittivät pehmeät matot; katot olivat kullatut, pöydät notkuivat ruokien ja juomien painosta. Ei vihasia katseita, minulle nyökättiin ystävällisesti kuin tahdottaisi sanoa: "me ymmärrämme toisiamme, sinä tulet joukkoomme emmekä enää koskaan puhu siitä asiasta." Minusta, joka äkkiä vedettiin pimeästä kamaristani, puutteesta ja halveksumisesta, minusta oli tullut yksi heidän joukkoonsa. Ja nyt läheltä katsoen, kuinka inhimillisiä, kuinka pieniä he olivatkaan. Ja nuo mahtavat, jotka tiesivät olevansa täällä armoilla, kuinka nöyriä olivatkaan he. He kumarsivat sitä luonnonvoimaa, jota neroksi sanotaan.
Minun kokematon mieleni huikeni, ja minä keksin heti viisauksia heidän puolustuksekseen. He eivät olleet koossa, niin viisastelin itsekseni, ihailemassa toisiaan, vaan nerossa palvellakseen anteliasta luontoa siinä mihin se oli tuhlaillut neronlahjojaan, sillä olinhan niin kasvatettu, että uskoin neroon. Mutta jos olisin nähnyt tarkemmin, olisin huomannut, kuinka kaikki kulkivat siellä kuin hämillään itseltään kysyen: mitä olen minä tehnyt? Olenko nero? Ja moni voi täydellä syyllä kysyä itseltään: mitä minä täällä teen?
Sitten aterian jälkeen kun istuimme tuttavallisesti jutellen — puhelin juuri kahden pahimman vihollisen kanssa vapautuksesta enkä minä voinut muuta kuin ihailla heidän humaania tapaansa asian käsittelyssä — kohotti Starovna-Volja-lehden, verivihollisemme, toimittaja lasinsa ja kehotti läsnäolevia lausumaan minut tervetulleeksi heidän jaloon seuraansa. Hän puhui lämmöllä minun nerostani — aina nero — eikä ollenkaan koskenut "Tunnettuihin seikkoihin." Istuttiin kuin neuloilla, sillä odotettiin jotain ikävää purkausta, jotain paljastusta. Mutta sitä ei tullut. Puhujan sanat lämmittivät minua; minä iloitsin kuullessani jaloja inhimillisiä ajatuksia vihollisen suusta, häpesin epäoikeutettua vihaani, ja — kaduin iskujani. Kaduin, Anna.
Kun puhe oli loppunut ja kaikki olivat juoneet minun onnekseni — ei kukaan kieltäytynyt! — kohotin minäkin lasini liikutettuna, vilpittömästi iloisena nähdessäni ihmisten olevan parempia kuin olin luullutkaan, kun pöydän takana, synkkien kasvojen joukossa näin palavan silmäparin kohdistuvan minua kohti; Ne olivat Ivanin, maalarin, silmät. Hän hymyili halveksuen, säälivästi!
Minä hämmennyin, kiitin lyhyesti maljasta, ja olin alakuloinen!
Seuraavalla kerralla käydessäni klubissa ihastuin vielä enemmän. Näin vihamiesten syleilevän toisiaan, vastakkaisten sanomalehtien toimittajien istuvan rauhallisina puhumassta polttavista asioista, taiteilijain, jotka toisiaan vihellyttivät ulos, laulavan yhdessä ja suutelevan toisiaan. Mitä tämä oli? Oliko se luonteen velttoutta? Ei, luonnonihminen vaan purkaantui esille, kun taistelun aineet ja syyt pariksi tunniksi olivat pannut sivuun. Valehtelivatko he? Eivät, näinä hetkinä olivat he tosiperäiset, sillä he uskoivat siihen, mitä ajattelivat ja tarkoittivat sitä mitä sanoivat. He iloitsivat niin kuin minäkin siitä, että hetken saivat olla ihmisiä, saivat olla pieniä, yksinkertaisia, sillä tässä ei ollut tietämätöntä yleisöä, jota olisi hölmistyttänyt.
He hymyilivät kuin tietäjät riisuttuaan munkkikaapunsa, mutta he hymyilivät hyvin. Ja huomena olivat he taasen tietäjiä, petoja. Minä olin myös tarttunut lasiini sanoakseni jotain, en tiedä mitä, sillä sydämeni oli täysi, kun vankka käsi otti lasin kädestäni ja korvaani kuului kuiskaus: "varo Paul Petrovitsch! Nauti, mutta ole varuillasi! Kuuntele, mutta älä puhu! Sinä olet murrosajan ihminen, mutta sinun on käytävä murroksen yli, ei takasin! Sinun täytyy kärkästä sydäntäsi, mennä yksinäisyyteen ja vihata, sillä se joka voi rakastaa niinkuin sinä, se voi myös vihata enemmän kuin toiset!"
Se oli Ivan, jota me kutsuimme "hirmuiseksi."