— Miksi pitää minun vihata? — kysyin vielä tunteitteni vallassa.
— Sinun pitää vihata valhetta, jotta voisit totuutta rakastaa! — vastasi hän.
— Ovatko nämät ihmiset nyt valehtelijoita? — kysyin.
— Eivät nyt, Paul, nyt ovat he tosia, pieniä, rakastettavia, mutta kun huomenna näet heidät niin ovat he valehtelijoita!
— Huomenna, — ajattelin, — Mikä tekee heidät huomenna valehtelijoiksi, Ivan?
— Kahlitsevat siteet, jotka meidän täytyy avata. Paul, jotka sinun täytyy avata!
Minä lähdin klubista Ivanin seurassa. Me kuljimme koko yön, enkä sen jälkeen enää sinne mennyt, sillä minä tunsin heikkouteni. Eikö olekin sääli ihmisiä? Eivätkö he ole rakkauden arvoisia? Mutta he eivät tahdo irroittaa siteitään! Anna, jos olisin kauemmin kulkenut heidän seurassaan, niin olisin pian ollut yksi heistä! Ivan pelasti minut! Sillä kertaa! Mutta minä en ole koskaan varma. Toissapäivänä, hm, näin pappiparan, jota 12-vuotinen poika komensi. Minä säälin vanhusta. Häntä pilkkasivat jotkut porvarit, mutta minä ilmasin osanottoni. Eilisaamuna, hm, tapasin heidät taas höyrylaivalla. — "Kas, — sanoi muuan matkustaja, — jesuiitta vartioi perintöä!" — Väliin, Anna, tuntuu siltä, kuin menisi kaikki työmme hukkaan tuon luonnonihmisemme takia, joka ei voi vihata! Oi, meidän täytyy opetella vihaamaan!
— Mutta me emme voi katkoa siteitä kiskomatta mukana niitä piteleviä sormia, Anna. Paha kyllä niille!
— Isä, isä, — huusi Veera portilla, sinua kysytään!
Paul nousi ja meni porttia kohti levottomana kuten aina, kun joku häntä kysyi. Mutta kun hän näki vieraan kalpeat kasvot, juoksi hän tätä vastaan ja suuteli häntä.