— Ivan, ystävä, puhelimme juuri sinusta, — sanoi hän, — tule peremmälle, Anna on täällä.
Ivaniksi nimitetty oli kalpea, laiha mies, jonka kasvot olivat pitkät, mustapartaiset, niin pitkät, että leuka oli alhaalla liivin aukeamassa. Kun Paul suuteli häntä, säpsähti hän ensin, mutta vastasi sitten luonnottomalla lämmöllä tervehdykseen. Hän seurasi Paulia epävarmoin askelin puutarhaan eikä häntä sivullinen olisi ystäväksi ymmärtänyt.
— Tulet Genevestä, — jatkoi Paul.
— Kyllä, — vastasi Ivan synkästi. — Päivää, Anna Ivanovna. — Et tunne minua enää; minulla on ollut suuri suru. Poikani, suuri vankka poikani on mennyt pois.
— Ivan parka, — sanoi Anna, ja katsahti huoneeseen päin.
Ivan näytti huolestuneelta.
— Ystävä parka, — sanoi Paul. — Näytät muuttuneen.
Ivan istahti penkille ja katseli maahan päin. — Olet asettanut olosi yksinkertaisiksi, Paul, — alkoi Ivan.
— Niin olen, — sanoi Paul, sekä taipumuksesta että pakosta. Taistelu palvelusväen kanssa tuli minulle liian raskaaksi, koska minusta heillä oli oikein; mutta minulla oli oikeus välttää taistelua, ja nyt minulla on rauha. Palkollisten valvominen oli työläämpi kuin heidän työnsä tekeminen. Nyt siivoon itse huoneeni ja korvaukseksi olen huoneessani oma haltijani.
— Uskot siis esimerkin voimaan alhaaltapäin, — kysyi Ivan.