— En, esimerkin täytyy tulla ylhäältä, mutta reformien alhaalta.
Väliaika. Paulista tuntui kun hän ei saisi vastakaikua vanhalta ystävältä. Olisiko suru vaikuttanut sen?
— Minulla on uutinen, Ivan, — alkoi hän taas.
Ivan säpsähti. Anna, joka oli pitänyt häntä silmällä, teki merkin Paulille, mutta tämä ei ymmärtänyt sitä, vaan arveli sen kehotukseksi siirtyä sisään. Hän vei siis Ivanin huoneeseen, johon oli kirje piilotettu. Hän antoi sen Ivanille. Ivan näytti ahmivan sen silmillään, muutamat rivit luki hän moneen kertaan. Samalla astui Bernhard sisään ja antoi Paulille kirjeen, jonka luettuaan hän tuli tuhkanharmaaksi. Sitten alkoi hän tutkia Ivania, joka yhä ahnaasti luki kirjettä. Ja hän löysi uusia piirteitä tämän kasvoissa. Ei ollut tämä entinen Ivan, joka oli estänyt puhumasta "vihollisille." Hiljaa avasi hän pöytälaatikon, otti esille sähkösanomakaavion, jonka täytti. Sitten heitti hän kirjeen Ivanin eteen ja sanoi lyhyesti mutta varmasti: lue tuo! jonka jälkeen hän nousi ja laski sähkösanoman ulos akkunasta.
Ivan käsitti yhdellä silmäyksellä kirjeen sisällön, joka oli: "Varo
Ivania, joka on santarmikapteeni."
— Se on totta, — sanoi hän, — olen katunut, Paul Petrovitsch. Miten katumus tuli, en tiedä, mutta poikani kuollessa tuntui kuin olisi ruumiini hienonnettu jauhoksi. Kun sitten palat kokoontuivat, oli uusi sieluni poissa ja vanha nousi. Mutta en ole koskaan sitä uutta kaivannut. Vanha oli rakas ystävä, joka palasi. Siinä koko asia.
— Ei koko, Ivan. — Lapsesi kuollessa olit suuressa puutteessa. Olit kirjeenvaihtajana manööverillä. Sinä tapasit Sen Korkean, joka kätteli teitä sanomalehtimiehiä ja sanoi jotain kohtelijasta. Se häikäisi sinut. Siinä koko asia.
— Älä tuomitse minua, Paul, — sanoi Ivan itkuisella äänellä.
— Olet jo tuomittu.
He katselivat toisiaan kuin kaksi hyppyyn valmista tiikeriä.