He kävelivät edes takasin. Aurinko laski ja punasi alppien huiput. Lunta oli satanut äsken niin vihreille laitumille ja metsille, mutta alhaalla kastanjalehdoissa satoi vettä.
— Katso, Anna; äsken oli vuorilla kevät; nyt on talvi tullut ja kevät taantunut. Ah, paljon sataa lunta.
— Mutta huomenna, Paul, on lumi poissa ja kevät kauempana kuin tänään, silloin vihertävät latvat taas ja aurinko paistaa uusille kukille. Eteenpäin!
Tuli pimeä. Savoijin alppi oli musta kuin seinä, kuin kahdeksan sadan kerroksinen talo. Tulia syttyi siellä ja vilkkuili sumun ja pimeän läpi.
— Näetkö valot, — sanoi Paul; mitä paksumpi on pimeä, sitä kirkkaammin ne loistavat; eikö olekin ihmeellinen ja kaunis voima valossa?
— Vuoren nousijat siellä odottavat yökauden saadakseen tervehtiä auringon nousua huomena, — sanoi Anna.
— Jollei lumivyöry ole heitä vienyt!
— Mutta kun vyöry on käynyt, silloin voimme kaikki nousta huipuille ja poimia kalliita Jalovalkoja, auringossa, kuunvalossa, ukkosilmalla, myrskyssä! Tulkoon lumivyöry!
— Sen täytyy tulla, sillä muutoin ei tule kevättä koskaan, Anna.