Oli toukokuun ilta Lenan järven rannoilla. Viiniköynnökset alkoivat versoa, satakieli lauloi koko vuorokauden Beau-Rivagen libanonseeterissä, ruusut verhosivat muureja ja seiniä, bambu huojui lämpimässä järvituulessa ja viikunapuut lehdittyivät. Äskenmaalatut huvipurret keijuivat pienessä satamassa aallonmurtajan suojassa ja niiden tangoissa liehui kaikkien kansakuntain lippuja rauhaisasti leikiten, toisiaan läpsäyttäen kuni kylpevät pojat, kietoutuen toisiinsa, kalpea puolikuu loistavan tähtilipun vierellä, musta kotka kolmivärilippua hyväillen, Albionin veripunanen sinikulmineen kuin muistona veljeskunnan vereenupotetuista sinertävistä vuorista ja järvistä. Espanjan punakeltanen ja Kreikan sinivalkonen, kaikki nämät oli hetkeksi julistanut Jumalan rauhaan valaliiton valkea risti punapohjallaan, kaikkia valasi sama ilta-aurinko ja taustana olivat rauhaisan Savojin alpit, joilla vain vuorikauriin metsästäjän pyssy saa häiritä hiljaisuutta viimeisten kaikiksi ajoiksi karkotettujen tykkien ja chassepotkiväärien räikinän jälkeen.
Iloisia ystävällisiä ihmisiä riensi Beau-Rivagen puistoon kukkivaa magnoliaa katsomaan. Ihmepuu seisoi siellä tummine, taipuisine oksineen, joilla ei näkynyt ainoatakaan lehteä vaan sen sijaan latvasta tyveen saakka tuhatkunta valkoista sinipunervapohjaista kelloa. Puutarhuri oli raivannut sille alaa laakereitten ja japanilaisten tuhkapuitten keskeen, niin että tuo vieraitten aurinkoisten maitten kuningatar saisi näyttää kauneuttaan ihaileville ihmisille. Kunnioituksella sitä lähestyttiin, nauru lakkasi ja muukalaiset, jotka sen ensi kerran näkivät, pysähtyivät vakavina ja hämmästyksissään kuin olisi ilmestys heidän eteensä auennut. Teki mieli sitä lähestyä, käsin koskea, aistimin tunnustella, mutta tasattu ruohokenttä piti sivulliset loitolla. Kukkalavan räikeät tulpaanit sai vaikenemaan tämä yksinkertainen kukkapuku, valkea kuin morsiamen tai vainajan verho ja musta seeteri ojenti sormia muistuttavilla ylöspäisillä vuosivesoilla varustetut pitkät oksansa siunaten kauneinta kevään suurissa häissä.
Järvenrantapenkillä istui kaksi vanhaa naista, joiden komeiden pukujen värit olivat miltei liian eloisat ja kuosit kovin muodikkaat viisikymmenikäisille. Toisen kädessä oli Saturday-Review, jonka sivuja hän tarkasteli kultasankaisten lasien läpi; hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, valkeankeltaset, ankarat, ja hänen nenänsä oli saanut sen ylhäisen muodon, joka kuuluu ilmaisevan rikkaita vanhempia ja jaloa mielenlaatua. Kun hän katsahti ylös kirjastaan ja tirkisteli mailman kauneinta maisemaa, teki hän senkin nenää nyrpistäen, kuin olisi jotain vikaa alppien ja auringon asennossa.
Toinen naisista, edellisen sisar, oli näöltään kuin hyväntahtoisuus, anteeksiantamus ja tyytymys itse, ja hänen pyöreät, lempeät kasvonsa nyökkäsivät hyväksyen kaikelle, mitä hän näki, ja hän vältti kaikkia varjoja, kaikkia tahroja, ja kun hän ei voinut niitä välttää, sulki hän silmänsä ja ajatteli jotain kaunista. Kun joku rupesi puhumaan onnettomuudesta, rikoksesta, niin pyysi hän päästä sitä kuulemasta; se vain pahotti hänen mieltään, eikä hän voinut mitään auttamattomille asioille. Hän löyhytteli kokoontaitetulla sanomalehdellä.
Näiden naisten välillä istui nuori tyttö, jonka ulkomuoto oli Sveitsissä kauniina pidettyä tyyppiä: soikeat kasvot, matala otsa, suora kapea nenä jommoista äidit koettavat muodostaa ahkerasti painamalla ja puristamalla lapsen typykkäistä nenää; korkea povi ja suorat hartiat, kapea vyötärö, kuten oli keskiajan naismuoti. Mutta hänen tukkansa oli vaalakka. Hän istui kirja polvellaan ja katseli levottomana ympärilleen, kaikkia ja kaikkea. Hän katseli joutsenta, joka äsken haudottuine poikasineen uiskenteli lähellä rantaa; hän katseli amerikalaisia poikia, jotka uimapukuineen menivät kylpyhuoneeseen; hän katseli järvellä luovailevia pursia; hän katseli edes takasin mielensä mukaan lenteleviä lokkeja. Vihdoin, kaikkea katseltuaan, läjäytti hän kirjan kiini ja sanoi väsyneellä äänellä:
— Olisinpa joutsen.
— Joutsen? — vastasi ankara naimaton täti. — Mikä päähänpisto!
Saada viisi poikasta joka huhtikuussa!
— Miten on Blancheni laita tänä iltana? — sanoi hyväntahtoinen täti, leski, jonka lapsi oli kuollut.
— Oh, ei mitenkään — vastasi Blanche punastuen. Jälleen oltiin vaiti.
Nyt kulki ohi alppinnousijajoukko, englantilaisia poikia ja tyttöjä alppisauvoineen ja laukkuineen. Nämät kulkivat käsikädessä ja olivat iloisen ja onnellisen näkösiä. Miten miehekkäiltä nuo tytöt näyttävät, ajatteli Blanche, nähdessään heidän sääryksensä, lyhyet hameensa ja skottilaiset villalakkinsa. He saivat nukkua yön vaipoissaan ja aamunkoitossa astua alpille; ja syödä juustoa ja leipää ja juoda valkeata viiniä. Ilman vanhempia, tätejä ja opettajattaria. Hän tunsi olevansa vanki, kahden alati valvovan vartijan vallassa. Jos hän pyysi päästä kylpyyn, toivat nämät kaksi lämpömittaria; jos hän pyrki soutelemaan, ottivat nämät kolme miestä ja kaksi virsikirjaa mukaan; jos hän halusi tovereittensa seuraan, tulivat he sinnekin. Jos hänen aivoissaan joskus sikisi vallaton ajatus, niin lukivat tädit sen heti ja yllättivät hänet; jos häneen syttyi kapinallisia tunteita, paljastivat he ne heti. Hän vihasi heitä. Hän tahtoi juosta pois heidän luotaan, heittäytyä järveen, mutta silloin tunsi hänen hyvin koulittu sydämensä piston. Hän oli kiittämätön; nämät kaksi ihmistä elivät yksinomaan hänen hyväkseen ja hän oli heidän ainoa ilonsa. Hän oli heidän ilonsa, mutta mitä iloa he antoivat hänelle? Kyllä he kustansivat hänelle elannon ja kasvatuksen, mutta lapsi ei voi olla kiitollinen elannosta, sillä se ei ole vielä keksinyt että täytyy olla kiitollinen pelkästään siitä, että saa elää.