Entä kasvatus! Todellakin; hänet oli valittu kostamaan koko sukupuolensa puolesta, hänen piti tulla ylioppilaaksi ja osottaa mailmalle, että nainen ei ole miestä ala-arvoisempi, jota seikkaa mailma ei ole koskaan epäillyt, mutta joka ankaralle tädille oli täysin selvillä. Hänen piti kostaa, kostaa ankaran tädin puolesta kaikki miessuvun tälle tekemät vääryydet, koska ei kukaan tämän kosijoista ollut ratsuväen luutnantti. Sitä paitsi piti hänen hyväntahtoiselle tädille korvata tämän miehen ja lapsen menetys. Hänen piti ottaa vastaan kaikki se hellyys, joka oli näille elämässä aiottu. Tämä oli hänen kaksinkertainen kutsumuksensa, mutta tyytyväinen ei hän ollut. Hän oli äskettäin lukenut ihmismuotoisista apinoista, joita piti kurissa yksi koiras, antaen koko nuoren joukon raataa puolestaan, kunnes nuoret olivat kasvaneet, jolloin nämät säännöllisesti kapinoivat ja vapauttivat itsensä. Luonnon järjestys oli luonnossa erilainen.
Nyt tuli ylioppilas joukko lauluin ja rummuin rantaan, jossa liputetut veneet odottivat valmiina veneretkelle. Heidän värikkäät lakkinsa, kirjavat yhdistysnauhat liiveillä, rumpujen repäsevät rämähdykset, kaikki tämä teki Blanchen yhä levottomammaksi. Täti jolla oli aikakauskirja, katsoi näitä lasiensa läpi harmain, ilkein silmin kuin olisi ajatellut: odottakaahan! — Mutta Blanche ajatteli: kolmen viikon kuluttua olen minäkin ylioppilas. Minusta ei silti tule koskaan miestä.
Mitä on tämä naissuvun huokaus, joka kuuluu läpi ajan myrskyjen: olisinpa mies! Onko se kapinaa miehisiä sortajia vastaan? Ei, Blancheahan sorti kaksi naista, ja kaikki miehet olivat sortoa vastaan! Onko tämä kultturin tuomio itseään vastaan? Typistetty, kukistettu luontoko ennen pyrkii olemattomuuteen, sukupuolten, luonnonlakien tuhoamiseen, kuin puoliksi olemattomaan, puoliksi johonkin! Eikö naisen vapauskaiho ole sama kuin miehenkin? Blanche tunsi olevansa sairas. Hän tahtoi mennä kotiin. Ilma kävi kylmäksi. Eukot nousivat ja ankara täti, Bertha, jolla oli vaikea käydä, tarttui vanhan tapansa mukaan Blanchen käsivarteen. Niin kulkivat he, askel askeleelta. Blanche kuuli ylioppilasten laulun järveltä. Ja nyt täytyi hänen kääntää selkänsä aurinkoiselle taululle ja mennä harmaaseen kaupunkiin. Ja hänen jalkansa tahtoivat juosta, mutta tädin käsivarsi pidätti kuni kainalosauva; hän tunsi tämän laihan käsivarren tarttuvan omaansa; hän oli kytketty vanhuuteen, sidottu itsekkäiseen hellyyteen, joka luuli antavansa, kun kumminkin otti.
Askel askeleelta, kuni hautaan vaellus, kävi kulku asemalle ja vähän väliä piti pysähtyä, jotta Bertha-täti saisi hengittää. Ja niin kiipesivät he vaunuun, istuivat tuijottaen asemaseinän ilmoituksiin, ja tunnelien läpi laahasi juna heidät Lausannen kaupunkiin.
* * * * *
Blanche olisi saanut illallisen jälkeen mennä kadun toiselle puolelle eräiden ystävättärien luo syntymäpäivää viettämään, mutta palvelustytön oli määrä hakea hänet pois kello kymmenen. Mutta pahoinvoivana ja vilustuneena jäi hän pois. Hän meni huoneeseensa, joka oli tätien huoneen takana, ja pyysi olla yksin saadakseen lukea. Hänellä oli suuri kaunis huone, täynnä pieniä ylellisyysesineitä. Huonekalut olivat pehmeäpatjaiset, lattia matoilla peitetty, seinillä tauluja. Mutta peilikaapin sijasta oli siellä hyllypöytä, kaapin sijasta suuri mahonkipöytä laatikkoineen ja osastoineen, ja mahtavat kirjahyllyt komeilivat akkunan kummallakin puolella. Kirjakokoelmassa loisti siisti Revue Suisse sinisine ja Revue des deux Mondes lihanpunasine kansilehtineen; siellä oli Tuomas Kempiläinen ja Bunyan, Currel Bell, rva Core ja nti Kavanagh. Kirjotuspöytä oli täynnä koulukirjoja ja vihkoja. Blanche istuutui pöydän ääreen ja selaili niitä. Tässä siis olivat vapauttajat, joiden oli määrä tehdä hänet miehen vertaiseksi. Kummallista, mietti hän, mutta mitään vapautusta ei hän ollut havainnut. Hänen päänsä oli painavampi, mutta ajatukset sidotummat. Hän ei ollut lukenut ainoatakaan vapautuksen sanaa näistä, valtion hyväksymistä ja takaamista kirjoista. Nehän käsittelivät vain epätodellisuuksia, sellaista, mitä oli ollut, mitä ei enää voinut tulla; mutta nyt elävästä elämästä, tulevaisuudesta ei niissä ollut sanaakaan. Tuohan oli vain inhimillisen hullutuksen ihannoimista. Oli siellä suuri uskonpuhdistaja Calvin, joka itse äsken liekeistä päässeenä, kun ei uskonut ehtoollisen salaoppiin, poltatti Michael Servet'in, joka piti kolminaisuusoppia itsessään ristiriitaisena. Siellä ylistettiin valapattoa ja anarkistia Wilhelm Telliä, joka "ankarasti arvosteltuna" ei ollut kunniallinen mies, kun rikkoi valansa ja kiihotti kansaa. Blanche ihmetteli kuinka pääsisi metsävarpusta niin lähelle että ennättäisi laskea sen peitesulat voidakseen erottaa sen kotivarpusesta. Hän oli varma siitä ettei pitäisi sontiaista hietakiitäjänä, vaikka ei lukisikaan nilkan niveliä, ja torilla erottaisi hän kyllä särjen ahvenesta tietämättä kuinka monta suomusta toisella tai toisella oli kylkijuovassa. Hänellä ei ollut mitään toivoa koskaan elämässä tavata suorakulmaista kolmiota tai saada huvikseen todistaa jollekin heikkouskoiselle, että hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä. Hän ei tiennyt mihin käyttäisi logaritmeja, kun ei aikonut ruveta merikapteeniksi, ja Christoffer Columbus oli sitä paitsi löytänyt Amerikan ilman logaritmeja, jotka Leibnitz vasta pari sataa vuotta myöhemmin huvikseen keksi. Hän ei ymmärtänyt, mitä tekisi astronomian uudemmilla otaksumilla, kun jo egyptiläiset ilman Herschelin teleskooppia ovat panneet kokoon almanakan; ei käsittänyt mihin tarvitsisi Archimedeen lauseita ja Mariotten lakeja, kun Edison ilman niitä on keksinyt telefoonin. Missä oli sitten kirjojen vapaus? Tutkintotodistuksessa vaiko kostossa, josta täti aina puhui? Mutta kelle hän kostaisi? Ei kukaan mies ollut häntä koskaan sortanut, vaan kaikki naiset. Hänen äiti vainajansa oli häntä vartioinut; isä ei koskaan ollut kotona; hänen opettajattarensa olivat sulkeneet hänet lukon taa, opettajia ei hänellä koskaan ollut, paitsi kerran soitonopettaja, joka olisi vaikka mennyt kuolemaan hänen puolestaan ja siksi sai eron; hänen tätinsä olivat paimentaneet häntä kuin lammasta! Miksi? Varjellakseenko häntä putoovilta kattotiileiltä, tulipalolta ja maanjäristyksiltä? Eihän toki! Joltain muulta? Miltä muulta? Ilkeiltä pojilta? Pojat olivat aina ystävällisiä ja palvelevaisia, ja hän piti enemmän näistä kuin ystävättäristä, jotka olivat kateellisia ja ilkeitä. Miksi piti häntä nyt suojella niiltä, ja miksi kostaa? Saisipa hän kerran sellaisen vallan että voisi nostaa kätensä vihollisiaan vastaan, niin eipä se sattuisi miehiin. Löytyisipä vain mies, joka haluaisi hänet vapauttaa! Tämä saisi käydä savisin saapain, haista tupakalta ja esiintyä leuka ajelemattomana, kaikki ominaisuuksia, joita Bertta-täti inhosi.
Hän katseli ympäri huonettaan kuin ulospääsyä hakien; ei löytynyt; se oli säkki, rotanpyydys, ja ulkopuolella olivat kissat odottamassa. Hän nousi ja alkoi käyskennellä matolla edestakasin kuin vanki. Hänen päätään pakotti. Hän otti etikkapullon laatikosta, — ylioppilaalla ei saanut olla peilikaappia, sanoi Bertha täti. Hän kostutti käsiliinan etikalla ja kiersi sen otsalleen. Sitten katsahti hän peiliin; hän oli aivan punanen paitsi silmien ympäriltä. Terveyttäkö se oli, jota kirjat eivät olleet onnistuneet kokonaan tuhoamaan, vaiko sairautta? Miten olikaan, mutta punanen väri ei tuntunut miellyttävän häntä ja hän nosti pullon huulilleen, joi siemauksen irvistämättä, kuten juomaan tottunut, ja pani sitten pullon pois. Hän avasi akkunan ja yritti hengittää syvään, mutta ilma oli kuuma ja kuiva ja la bize oli pyöryttänyt ilmaan paljon tomua, jonka takia hän heti sulki akkunan ja laski uutimet. Hän sytytti sohvapöydän lampun. Viereisellä hyllyllä oli hajuvesilipas. Blanchen katse sattui siihen, hän silmäsi oveen päin, hiipi hiljaisin askelin sinne, kuunteli, ja sulki salvan. Meni kaapille ja otti esille sinisellä silkillä sisäpuolta verhotun vaipan; veti sen hartiolleen, kiipesi sohvankulmaan ja nosti lippaan polvilleen.
Oli jotain epämääräistä ja sekavaa tässä näyssä, jota valaisi lampun hillitty valo. Huone, sekasikiö tyttökammiosta, ylioppilashuoneesta ja tukkukauppiaskonttorista. Sohvalla istuvalla omistajattarella tytön kasvot, pojan niska, kirjurin musteiset sormet ja tanssijattaren korkearintaiset jalat. Pystykaulus sekä merimiessolmu naispovella. Etikan ilkeä haju sekottui nyt ympäriinsä pirskotetun hajuveden tuoksuun. Ensin tuli sade ylang-ylangin narkissituoksua, joka tukahuttavana täytti huoneen. Blanche levitti sieramensa ja puoli avoimin suin hengitti hän huumaavaa ilmaa veren kihotessa etikan kalventamien poskien ihosoluihin. Seurasi sitten tihkusade mugueta, siveätä kuin kielon puhdas kevättuoksu. Nyt sulki hän silmänsä kuin näkisi näkyjä, alkukesän maisemia niittämättömin niityin ja kukkivin hedelmäpuin, leikkivin lapsin ja purjehtivin pilvin; hän kuuli alppitorvia ja purojen kohinaa, höyrylaivan kelloja ja nuorukaiskuoroja. Koko hänen surullinen, tasasenharmaa nuoruutensa oli unohtunut; sen rukoukset ja koulukirjat, kataplasmit ja kamfertti, laatikon avaimet ja kokoukset, tutkintopuheet kiitollisuus vaatimuksineen, hellyys jankutuksia ja rakkautta jälkiläksyinä. Unelmat alkoivat haihtua, kuvat kalpenivat ja todellisuuden muistot nousivat esiin. Hän avasi lippaan taas ja matolle suhahti uusi sade ja nyt nousi jälkikesä niitetyin heinin, kukista oli tullut hyvin kuivattua rehua, joka oli valmiina muuttumaan vientivoiksi; aurinko menee aikaisin levolle kuin vanha ihminen; linnut lakkaavat laulamasta ja pähkinäpuut seisovat takkuisina mutta pähkinöitä täynnään. Kesä on ohi ja syksy on tullut. Ei, ei syksyä vielä! Ja Blanche otti uuden pullon orvokkia. Ja nyt nousi taas tomuisen maton ruuduilta ja kiemuroista sini- ja valko-orvokkeja, kyyhkyset kuhertelivat ja lumi suli; joutsenet hyväilivät toisiaan ja kalat kutivat, sirkat tirskuttivat ja kastanjan pihkaiset nuput aukenivat, jotta kukka pääsisi päivänvaloon täyttämään tarkotustaan.
Nyt sulki hän silmänsä ja povi kohoili veren liekkeinä, kohotessa hänen poskilleen. Hän oli Fribourgin tuomiokirkossa, kesäiltana; urut soivat puolihämärissä; ovi oli avoin pyhän haudan kappeliin; siellä makasi vapahtaja kuolleena; vierellä seisoo surevia naisia; urut pauhaavat ja kohisevat: dies irae, dies illa, koston päiv' on julma suuri; ihmisääniä, enkelinääniä, jättiläisääniä jotka haluavat kohottaa kattokaarroksen, mutta ulkona pimenee yhä enemmän, ja maalatut akkunat kuninkaineen ja pyhimyksineen kadottavat värinsä; pylvästen rungot lähenevät toisiaan kuin poppelikujaksi, istuimet ja rukousjakkarat vetäytyvät yhteen kuin ihmisjoukko; silloin kuuluu kumina kuin ajettaisi tykkikärryjä vaskikatolla, sinipunerva salama leimahtaa läpi holvin ja valaisee Pyhän Franciscuksen kappelin alttaritaulun; ja valo käy niin kirkkaaksi, että voidaan lukea sanat: ristiinnaulitse lihasi! Mutta urut, joita äänekkäämmin ukkonen pauhaa, alkavat kaksintaistelun; näkymätön urkuri yhdistää sävelkerrat; syntyy väliaika, jonka kestäessä huilunääni yksin soi säveltä, jota täydentävät toiset ylemmissä ja alemmissa ääniasteissa, sitä vahvistavat tersit, se taittuu septimoja vastaan, sitä leikkaavat kvintit; ja uusia ääniä yhtyy, oboe ja fagotti, ihmisääni ja pasuunat; polkimet avaavat esiin bassot, ja nyt syöksyy myrskyten ilmoille säveljoukkoja kuin jättiläiskuoroja, kuin taisteluvaatimuksia kateellisia valtoja vastaan, repiviä kuin kadotettujen ihmisten vaikerrus; mutta ukkonen kiihtyy ja Fribouralppien ja Sarinen syvän vuorilaakson kaiku kertaa sen jyrähdykset; urut matkivat sen ääntä ja läähättävät ja kohisevat, kirkuvat ja räikyvät, mutta silloin tulee salama räsähdyksen seuraamana, kuin kaikki mailman kankirauta olisi pudotettu taivaasta alas riippusillalle, akkunat sälisevät ja ovet paukkuvat. Silloin vaikenevat urut vähitellen; ne eivät voi uhmailla, mutta ne osaavat pilkata; ja huilu matkii ihmisäänen leikkivää värähtelyä, joka romanssista vähitellen muuttuu maalliseksi lauluksi, laulusta vallattomaksi karkeloksi; urkujen välkkyvät torvet luovat jättiläismäisen valovyön ja kullattujen enkelien pulleat posket käyvät kuopille, leuka uppoutuu pukinpartaan ja hiusten alta pistäyvät esille pienet sarvet; he puhaltavat irvistäen tinatorviin, he puhaltavat Panin, metsänjumalan, luonnon kaikkeushedelmöittäjän hymnejä, pylväiden päät lehdittyvät ja ilmassa laulavat onnelliset linnut; Pyhän Franciscuksen sinervän ihon alle kasvaa ruusunpunaista lihaa ja vaeltaa hän onnellisena nuorukaisena Maria Magdalalaisen kanssa pääkuorin synnintunnustuskoppiin, jossa he tunnustavat toisilleen suloisia syntejä; pyhän haudan kappelista nousee Apollo täyteläisin säärin ja paisuvin rintakehin; hän katsoo uhmaillen ja ilosena ympärillään itkeviin naisiin ja ojennetuin käsin, kuoleman voitettuaan, sanoo voitonilo huulilla: Kristus on ylösnoussut. Ja haudoista lattian alta kuuluu jyskytystä kuin pyrkisivät sinne suljetut ulos, ja he huutavat vastaten: Sana tuli lihaksi!
Blanche heräsi huumauksestaan. Lamppu paloi vielä pöydällä; huoneen ilma oli tukahuttava. Ovelle kolkutettiin. Hän hypähti ylös, veti salvan auki ja horjahti tuolille itkien niin että ruumis vavahteli. Tädit toimittivat hänet vuoteelle, tekivät kamiiniin tulen ja panivat kamomilliteetä kiehumaan.