* * * * *
Seuraavana iltana kävelivät Blanche ja Emile Bauschäzlissä taas ja kuu loisti yli järven.
— Mitä on rakkaus? — kysyi Blanche ja nojautui Emilen käsivarteen.
— Se on salaisuus, jonka proosallista ratkaisua te ette vielä siedä kuulla! Me olemme niin valhetta täynnä, että totuus on meille vastenmielinen.
— Mutta sanokaa nyt, sanokaa kumminkin, puhumatta soluista!
— En osaa! — Sanokaa kuitenkin! Sanokaa mitä se ei ole.
— Se ei ole kauneutta, sillä te ette ole kaunis; se ei ole neroa, sillä te olette tuskin terävä; se ei ole hyvettä, sillä käsitykset siitä asiasta ovat niin epävakaiset; se ei ole tahdon lujuutta, sillä te olette heikko; se ei ole joukko hyviä ominaisuuksia; se on ilmiö, ei muuta. Minä rakastan teitä, vaikka ette ole kaunis, ette sukkela, ette voimakas. Minä rakastan teitä, vaikka järkeni varottaa minua teistä, minä rakastan teitä, vaikka en ihaile teitä. Minä voin joskus kuvituksissani antaa teille joukon ominaisuuksia joita teillä ei ole, mutta — mutta sitten tulee terävä järkeni ja vetää viivan kaiken yli, mutta tosiasia pysyy kuitenkin yhtä hyvin — minä rakastan sinua, siksi että — rakastan sinua! Kuvasi on valokuvattuna silmäni pohjaan, niin etten voi nähdä mitään esinettä näkemättä sitä sinun kuvasi kautta; kun minä katselen koesiiviläni saosta, näen sinut; kun katson kelloa, näen sinut osottajain lomassa; kun näen naisen kadulla muuttuu hän sinuksi! Kun näen sinut itsesi, näen täydellisimmän, sinun piirteesi muuttuvat säveliksi ja saattavat hermoni (sieluni kielet, anteeksi!) sopusointuun; sinun käyntisi katseleminen tekee minut onnelliseksi, ja katseesi juovuttaa minut! Olen miltei varma siitä, että jos minut nyt lyötäisi kuoliaaksi ja heti suoritettaisi ruumiinavaus, näkyisi mikroskoopin kautta kuvasi verkkokalvolla, joka keuhkosolussa, sydämen joka kudoksessa, selkäytimessä; joka verihiukkanen kuvastelisi sinua ja joka aivo- (anteeksi) solu toistaisi mikrofoonina sinun ääntäsi, sinä lemmitty!
Hän syleili Blanchea ja puristi häntä lujasti rintaansa vastaan.
Tämän turkiskaulus hipasi pehmeästi hänen suutansa ja hän suuteli
Blanchea otsalle.
— Meidän on mentävä kihloihin — sanoi Blanche äkkiä ja työnsi häntä luotaan.
— Me olemme kihloissa — sanoi Emile.