Seuraavana iltana kävelivät he Schäzlissä jälleen. Ja kuu oli vähenemään päin.
— Oletko kuullut että edustajakamari on juuri säätämässä lakia aviottomain lasten perintöoikeudesta? — alkoi Emile.
— En, mutta eipä se tule liian aikasin.
— Liian aikasin ja liian myöhään, kuten kaikkinaiset puolparannukset. Ajatteles kuinka monta valtaistuimen perijää on kämpivä esiin, niin monta kruununprinssiä ja prinsessaa! Muuten on tuo kauniimmin tarkotettua kuin nerokasta. Isyyttä ei voida koskaan todistaa; äiteydestä vain voi olla varma. Mutta nainen ei ole saanut ansaitsemisvälineitä käsiinsä, siksi täytyy hänen saada joku mies orjakseen. Niin on hän tehnyt ikimuistoisista ajoista saakka; mutta orjuus on aina turmellut orjanomistajaa, siksi on nainen turmeltunut, itsekäs, ja lähipitäin mahdoton yhteiskuntaan. Hän on pysähtynyt perheasteelle. Koettamalla nyt vapauttaa miestä itse työtä tekemällä esiintyy nainen kilpailijana, ja liikatäydet työmarkkinat tulevat veriseksi leipätaistelun kentäksi, jossa sukupuolet esiintyvät vihollisina. Tämä hajottaa yhteiskunnan ja kenties edistää kenties viivyttää uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä. Uusien perintölakien säätäminen, kun perintö tulee poistettavaksi, ei ole mikään edistysaskel. Aviottomain ja aviolasten erotuksen voi vain uusi yhteiskunta poistaa, kun valtio ottaa kaikki haltuunsa.
Blanche kävi hajamieliseksi ja tahtoi puhuttavaksi muusta. Lumi oli sulanut, ilma oli märkä ja kävely tuntui ilkeältä; järveltä puhalsi raaka, kostea tuuli.
— Ei tämä ole hauskaa, — sanoi Blanche.
— Ei, hauskempaa olisi istua lämpimässä huoneessa, jossa olisi matot lattialla — sanoi Emile. — Miten pääsemme siihen saakka?
— Meidän täytyy mennä kihloihin — sanoi Blanche.
— Ja istua sisällä tädin luona puhumassa pahaa miehistä. Emme koskaan enää saisi puhua mitä ajattelemme, keskenämme, vaan kohteliaisuudesta olisi keskusteltava hänen kanssaan.
— Sitten on kai mentävä naimisiin! Emile oli vaiti.