— Niin, kylläkin — sanoi hän. — Meidän on mentävä naimisiin. Emme me elämänikäämme voi kulkea pimeässä kadulla. Mutta sinun urasi?
— Se kai ei silti häiriinny?
— Ehkei. Tai häiritsee se meitä. Herra lähtee ulos aamulla. Palaa päivällä. Onko rouva kotona? Ei, hän on kaupungilla. Rouva tulee kotiin iltapäivällä. Onko herra kotona? Herra on toimessa. Sitten tapaavat he ehkä jonain iltana. Takkavalkea leiskaa, lamppu luo valoa. Nyt tarinoidaan. Kello soi, rouvan on lähdettävä sairaskäynnille. Ja sitten ei taas tavata sillä herra nukkuu, kun rouva tulee kotiin. Siitä tulee piilosilla oloa eikä koskaan oikein saa tavata toisiaan.
— Mutta jos minä jätän tämän uran? Ei minulla, suoraan sanoen, ole mitään halua sille!
— Niin, sitten saat istua kotona, ja minut tapaat ateriain aikana!
Miten sitten järjestämme asiat?
— Miksi sinä kysyt? Sinunhan piti vastata, kun minä kysyin.
— Tulevaisuus vain voi vastata! Tulevaisuus yksin voi antaa vapautta; nyt olemme kaikki orjia, ja aina yrittäessämme kihnuttaa kahleitamme poikki saamme rangaistukseksi kovennusta vankeuteemme. Hyvästi. Kello lyö! Vanginvartijat odottavat.
* * * * *
Zürichissä oli suuri meteli. Polyteknikon edustalla ylioppilasryhmiä puhelemassa. Kaduilla ja ravintoloissa joukottain ylioppilaita, kaikki keskustelivat. Venäjän hallitukselta oli yliopiston rehtorille tullut kirjelmä, jossa käskettiin ilmottamaan ylioppilaille kumpaakin sukupuolta jotka säännöttömällä elämällään olivat tuottaneet häpeää kansalleen, mutta tahtoivat pysyä Venäjän kansalaisina, että heidän oli heti palattava kotimaahan. Sen johdosta oli toimeenpantu tutkimus ja monta ei-venäläistä ylioppilasta sekotettu juttuun sekä erotettu.
Erotettujen joukossa oli Emile Suchard, töiden opastelija kemiallisessa laboratoriossa. Tämä teki sitä kiusallisemman vaikutuksen, kun miehestä yleensä pidettiin ja tiedettiin sekin, että hän harjotti opintojaan eläen toimensa tuottamalla pikku palkkiolla. Emile istui aamulla huoneessaan kirjeitä kirjottelemassa. Ei omaisilleen, sillä semmoisia ei hänellä ollut.