Blanche loi katseensa maahan.
— Totta kyllä — jatkoi hän — minun varani ovat lopussa.
— Minun myös — sanoi Emile.
Blanchelle, joka ei ollut tuntenut Emilen taloudellista asemaa, oli tämä ikävä yllätys. Hän oli aina edellyttänyt tällä olevan varoja. Oli kiusallista kajota talousasioihin nyt. Mutta koko olemassa olohan riippui tänä hetkenä taloudesta. Hän katsoi Emileen silmin rukoillen tätä ratkaisemaan kysymyksen. Mutta mies tuijotti lattiaa kohti. Juuri nyt kun esteet olivat poistuneet, kahleet katkenneet ja heidän piti heittäytyä toistensa syliin, astui kutsumaton vieras väliin.
Blanche oli tullut tänne jalona, ylevänä mielessään, näyttämään, mitä oli uhrannut, ja nyt kun heidän sielujensa piti yhtyä taivasta uhmaavin yhteisin ajatuksin, nyt istuivat he vastatusten, noloina, häpeissään. Blanche oli masentunut kuin kieltävän vastauksen saanut lainanpyytäjä.
Ja Emile, hänen ajatuksensa oivaltaen, kärsi hänen puolestaan, oli hänen puolestaan nöyryytetty, mutta ei nähnyt mitään pelastusta. Mutta hänen täytyi pelastaa tuo tyttönen siitä hirmuisesta vaitiolosta, joka puhui enemmän kuin sanat.
— Joka tapauksessa — sanoi hän — vaikka olisimmekin päässeet tiemme päähän, en luule avioliiton kahden lääkärin välillä voivan onnistua yhtä vähän kuin kahden puusepän tai suutarin kesken. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut ilman meidän syytämme. Blanche, meidän tiemme eroavat; mene takasin omaistesi luo. Kulje urasi päähän saakka.
— Takasin! Mahdotonta! Vankeutta se on!
— Mutta vapaus taustalla! Mutta minun kanssani astut elinkaudeksi ikeeseen!
— Mitä olet minusta tahtonut? Olet houkutellut minut jyrkänteen laidalle, ja nyt sanot palaa.