Hän meni.
Emile kuuli hänen pienten kenkäinsä kapseen portaita vasten; alas, alas, pitkin pitkiä portaita, kunnes ääntä ei enää kuulunut. Sitten kajahti portti kiini, kumeasti, painavasti kuin huokaus.
Hän juoksi akkunaan, aukasi sen ja nojautui ulos. Tuolla kulki Blanche, mutta korkealta katsoen näytti hän lyhyeltä. Näkökulma turmeli vartalon ja hän näytti niin naurettavalta kuin kuva puutarhan peilipallolla. Kaikki piirteet olivat turmellut ja koko kuva väännelty.
Tuolla siis meni menojaan hänen ihana unelmansa muuttuen kummitukseksi ja jättäen jälkeensä vain jonkin ruman muiston.
* * * * *
— Onko tohtori kotona? — kysyi lääkärinhakija, joka oli koputtanut ovelle, minkä nimikilvellä seisoi: Docteur Medecin Blanche Chappuis.
— Tohtori on sairas — vastasi Bertha-täti — mutta minä kysyn ottaako hän vastaan.
Bertha-neiti, joka oli tuntuvasti vanhennut niinä huolekkaina vuosina, jotka seurasivat hänen omaisuutensa menetystä, meni Blachen huoneeseen kysymään, voiko tämä ottaa vastaan. Siellä oli ihan pimeä, ja sohvalla makasi Blanche kääreitä päässä. Tavallisuuden mukaan oli hän maannut kaksi päivää voimatta syödä mitään, polttavassa päänkivussa, kykenemättä liikkumaan, puhumaan. "Hän oli ruumiina", kuten itse sitä nimitti, kerran kuussa; eikä parannuskeinoa löytynyt.
— Siellä on hakija — sanoi täti niin lempeästi kuin voi.
— Antakaa minun olla rauhassa — kähisi naisparka ja väänteleikse sohvalla.