— Alan huomata sen! Siksi pyysinkin sinua menemään kotiin tätisi luo!
— Vielä pilkkaatkin minua!
— En, itseäni. Voi noita vanhoja valhe-ihanteita, noita vanhoja aivokuumeita, jotka kääntävät katseemme ja tylsyttävät hyvän järkemme! Sinä olet hyljännyt minun ehdotukseni; sinulla on siis muita. Mitä ajattelit tänne tullessasi?
Blanche oli noussut ja napitti käsineitään.
— Sanon teille, herraseni — sanoi hän väräjävällä äänellä — että mies, joka houkuttelee naisen luokseen, on vastuuseen velkapää…
— Niin on! Tiedän sen. Vahingonkorvausta… Ei, ei Blanche, ei tällaista tilinpäätöstä meidän kesken. Esitätkö sinäkin laskun rakkaudestasi! kaksi rypistynyttä kaulusta ja kalvosinparia, hyi. Ei, lopetetaan pois! Mitä tahdot? Ettäkö, menisimme naimisiin! Kaksi vuodetta, ruokapöytä, kuusi rottinkituolia. Riisuutua samassa huoneessa, riidellä saman pöydän ääressä, sukia tukkaansa samalla kammalla! Oh! Tahtosin olla kuollut!
Blanche seisoi ovella, käsi rivassa:
— Et siis katso minun tekemäini uhrausten sinua mihinkään velvottavan.
— Uhrausten? Sinä olet uhrannut rakkautesi ja minä myös! Jos meillä olisi lapsi, olisi minun velvollisuuteni huolehtia siitä ja sinusta, sillä naisella ei ole mitään velvollisuutta lapsiaan kohtaan, eikä hänellä voikaan olla, kun ei hänellä ole täyttä vapautta ansaitsemisen markkinoilla, tai kun ei hän ole sitä halunnut! Mutta nyt! Eihän sinun urasi ole katkennut; käänny! Tarjoan sinulle vapautta ja sinä pyydät vankeutta.
— Minä palaan! — sanoi Blanche varmalla äänellä. — Eikä ole mies minua houkutteleva. Hyvästi!