Vapaaherratar ei näyttäytynyt milloinkaan, ja laulu ja soitto olivat vaienneet alhaalla, josta maisteri päätteli, että mustalaisen esiintyminen taiteilijana ei tehnyt enää mitään vaikutusta tämän mielitiettyyn, mutta josta hän teki myöskin tuon itselleen epämiellyttävän johtopäätöksen, että jäljelle oli jäänyt jotakin kaunaa tuosta illasta, jolloin hän oli voittanut tuon tyhjänkerskujan, ja vapaaherratar vaientanut tämän laulun.
Metsäpolulla aurinko paistoi nuorten kuusien lomiin, ja maisteri kulki katsellen tuoreita jalanjälkiä, jotka olivat painuneet maahan varisseihin havuneulasiin, ja jotka eivät voineet olla hänen omiaan, kun samassa tuokiossa harakka pyrähti lentoon tiheän pensaikon kätköstä ja kirkuen katosi yli kuusenlatvojen. Maisteri pysähtyi heti paikalla, tuijotti puiden pimentoon ja näki pesän, joka oli erään nuoren kuusen oksien ja rungon välissä. Kimppu auringonsäteitä tunkeutui sinne ja heijasti keltaisenvihertävän valon runkoihin. Äkkiä maisterin katse kiintyi erääseen puuhun, jonka kuoreen oli piirretty terävällä veitsellä monenmoisia merkkejä, ja niin syvälle että valkea puu paistoi esille, ja pihka oli valunut kyynelinä ja viiruina aina kuusen juurelle saakka.
Maisteri katseli näitä sangen selviä merkkejä, joiden piirtäminen todisti suurta harjaantumista ja varmaa kättä, ja ensimmäiseksi häntä hämmästytti niissä niiden yhtäläisyys merkkien kanssa, joita lännen villit intiaaniheimot käyttivät, ja joiden kuvia hän oli nähnyt eräässä matkakuvauksessa Uudesta Ruotsista Delaware virran varrella. Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa näitä kahta kirjoitustapaa mihinkään yhteyteen keskenään. Kuitenkin saattoi hän ymmärtää niin paljon, että kaikkien kansojen kuvakirjoitus eli hieroglyyfit mahdollisesti olivat keskenään sukua, ja nähdessään tässä käden, avaimen ja silmän kuvattuina, hän teki sen johtopäätöksen, että vertailemalla, tutkistelemalla ja jonkinlaisella yhdistelemiskyvyllä voisi olla mahdollista selittää näiden merkkien tarkoitus ja saada niiden avulla vihiä salaisuuksista, jotka kenties koskivat häntä enemmän kuin hän tahtoi uskoa. Hän otti kuitenkin esiin muistikirjansa ja piirsi siihen hieroglyyfit niin tarkoin kuin osasi. Mutta sensijaan että olisi kääntynyt takaisin kotia, kuljettuaan nyt polun päähän aina portille saakka, hän vaelsi edelleen aituuksia kohti pannakseen täytäntöön päätöksen, jota oli kauan hautonut, nimittäin käydä naapurinsa luona saadakseen joitakin lähempiä tietoja ihmisistä, joiden luo oli asettunut asumaan, ja joilla nyt näytti olevan salaisia aikomuksia hänen suhteensa, ja jotka tuntuivat tahtovan sekoittaa hänet omiin asioihinsa.
Lujasti päättäen kuitenkin, että ei sanoisi pahaa sanaakaan isännästään eikä heittäisi epäluulon varjoakaan häneen, hän astui puoli tuntia myöhemmin talonomistaja Virupin eteiseen ja kohtasi piian, jonka pyysi tulostaan ilmoittamaan.
Astuessaan sisään tupaan hän näki isännän istuvan uunipenkillä ja katselevan terävillä harmailla silmillään tulijaa istuimeltaan kohoamatta, mutta pyytäen tätä anteeksi senvuoksi, että hänellä oli kihti jaloissa.
Maisteri oli selvillä siitä, mitä tuo kihti merkitsi, ja ymmärsi sen olevan epäkohteliaisuuden verhona; hän asettui senvuoksi muitta mutkitta istumaan parhaaseen nojatuoliin eikä ottanut hattua päästään, pyytäen sitä anteeksi sillä, että hänen päätään pakotti.
Sitten hän esitti asiansa.
— Saavun, hän lausui, sekä tervehtimään naapuria että pyytämään erästä palvelusta. Tiedätte arvattavasti kuka olen, mutta varmaankaan ette, mitä minulla on tällä seudulla tekemistä. Olen kuitenkin muun muassa kasvienkerääjä, ja tämän tutkimusalan vuoksi minun on toisinaan pakko nousta aidan yli toisten maille; sallitteko minun astua vainioillenne, jos lupaan olla tallaamatta viljaa?
Talonomistaja antoi aprikoimatta luvan, tottumaton kun oli niin suureen kohteliaisuuteen vihollisten puolelta, vieläpä hän suli niin, että ponnisteli itse jatkaakseen keskustelua, mikä ei aluksi näyttänyt houkuttelevan häntä.
— No, puuttui hän puheeseen, Te siis asutte Bögelyssä; mitä pidätte isännästänne?