Sitä kysymystä maisteri juuri oli kaivannut, ja hän tarttui kärkkäästi siihen:
— Minusta hän tuntuu kelpo mieheltä, mikäli osaan arvostella.
— Hiukan renttumainen, vai kuinka? virnisteli talonomistaja.
— Sitä en ole huomannut, vastasi maisteri.
— Hänhän hävittää vapaaherrattaren sekä rahat että kartanon.
— Oletteko todellakin sitä mieltä? kysyi maisteri uudelleen, lujasti päättäen saada vastaväitteillään totuuden esille. Hänhän on kuitenkin palkaton tilanhoitaja ja astelee itse kuin renki auran perässä, niittää ja juottaa elukat, niin että tuntuu siltä kuin hän ansaitsisi ruokansa.
— Kyllä minä tiedän, että olette hänen hyvä ystävänsä, vastasi talonomistaja, enkä tahdo senvuoksi sanoa mitään pahaa hänestä!
Nyt maisteri pelästyi! Hänen hyvä ystävänsä! Mutta hän katsoi olevan vielä liian aikaista vetäytyä tulesta.
— Hänen ystävänsä? Mitä sillä tarkoitatte? Ystävyyttä voi olla olemassa vain samalla sivistystasolla olevien henkilöitten kesken, lausui hän Ciceron De amicitian sanoilla, enkä ole minkäänlaisella tuttavallisuudella kunnioittanut tilanhoitajaa.
— Niinpä tietystikin, vastasi talonomistaja ja oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään, minä en tietenkään tiedä muuta kuin mitä kerrotaan! — Tällä seudulla häntä pidetään suurimpana roistona, mikä milloinkaan on maan pintaa polkenut, ja ellei vapaaherratar joudu vaivastalolle ennen Mikonpäivää, niin se sitten on ilmetty ihme.