— Maljasi, vanha ystävä, ja terve tulemaan! tervehti maisteri
Andreas ja kaatoi olutta kannusta.
— Maljasi, toveri! vastasi apu-opettaja.
Mustalainen peräytyi ryömien aina seinään saakka kuin vialle ammuttu ilves, mutta hän ei ollut vielä kadottanut toivoa tulla kutsutuksi mukaan.
— Mistä kaukaa herra tulee? yritti hän vielä kerran tunkeutua heidän joukkoonsa.
— Tuki suusi, mies, ja mene helvettiin! kivahti apuopettaja vimmoissaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti kääntää asian leikiksi ja nosti toisella jalallaan mustalaisen ristissä olevat jalat ilmaan, niin että tämä keikahti huvimajan lattialle ja löi päänsä kiveen.
Maisteri Andreas pelästyi, että olisi tapahtunut onnettomuus, ja kiirehti auttavasti ojentamaan kätensä kumoon keikahtaneelle, joka nousi enemmän nöyränä kuin suuttuneena, nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, että oli häirinnyt, ja pötki tiehensä.
— Katsopas, tuota kieltä hän ymmärsi! hymyili apu-opettaja, kun mustalainen oli joutunut äänen kantamaa kauemmaksi.
— Niin, mutta minä en nyt kerta kaikkiaan voi kohdella siten ihmisiä, väitti maisteri Andreas vastaan.
— Et, sen kyllä tiedän, ja senvuoksi he uskaltavat olla sinulle nenäkkäitä. Roskaväki ja koirat kaipaavat selkäsaunaa! Olisit vain löylyttänyt tuota roikaletta, niin olisi elämäsi ollut hauskempaa.
— Ihminen on sittenkin ihminen!