— Mikä se Regensen on? kysyi Magelone tavattoman uteliaana.
— Se on se talo, jossa ylioppilaat syövät kuninkaan pöydän ääressä, vastasi maisteri.
— Ja siellä voi sattua, että saat maata nuorten herrain vieressä! pisti apu-opettaja pilojaan.
Tämä mahdollisuus ei tuntunut säikyttävän Magelonea; ainakin hän nauroi ääneen tälle huomautukselle.
— No, nyt voit lähteä, senkin kissa, sanoi maisteri ja työnsi hänet luotaan; mutta jos tahdot päästä kuninkaan keittiöön, niin täytyy sinun ensin oppia pesemään itsesi puhtaaksi. Kas niin, marssi nyt matkoihisi!
Senjälkeen nuo kaksi herraa alkoi jälleen maistella maljojaan, ja he juttelivat kaiken mailman asioista, mutta enin omistaan, ja maisteri Andreaksen täytyi tavan takaa purkaa raivoansa siitä, että hänen oli pakko jäädä tähän lian ja rikoksen pesään, mutta apu-opettaja saarnasi hänelle rohkeutta ja kestävyyttä sekä pyysi hänen tekemään tuttavuutta naapurien kanssa ja perehtymään seutuun ja sen väestöön. Lokakuun ensi päiväänhän oli enää vain kaksi kuukautta, ja sitten hän oli vapaa. Senjälkeen hän antoi ystävälleen neuvoja ja kehoituksia, kuinka tämän oli kohdeltava mustalaista, ja ennen kaikkea oli hänen oltava varovaisempi lausunnoissaan, varsinkin mikäli ne koskivat politiikkaa ja tuota niin arkaluontoista yksinvaltaa.
Kun he vihdoinkin lopettivat mennäkseen levolle ja joutuivat kartanolle, tapasivat he Iivanan, joka sitoi siinä punaisen hevosen jalkaa.
— Mitä hittoja olette tehneet kaakille? kysyi apuopettaja suutuksissaan.
Iivana vastasi miettimättä kuin opittua läksyä laskettaen, että Jensen oli ratsastanut eräälle asialle, että hevonen oli säikähtänyt ja pillastunut, oli pudottanut ratsastajan selästään ja potkaissut tätä silmään, niin että oli pitänyt lähettää välskäriä noutamaan.
— Tässä talossa, kuiskasi apu-opettaja ystävälleen heidän portaita noustessaan, näyttävät kaikki tapahtumat olevan ilveilyä. Tuon pojan kertomus myöskin oli kyllä silkkaa valhetta. Mutta se ei kuulu meihin!