Avonaisten ikkunain läpi maisteri saattoi kuulla, kuinka takkaan tehtiin tuli, jotta lämmön avulla olisi voitu virvoittaa eloon nuo kuolleet ruumiit.
Oli kuin salama olisi iskenyt taloon. Ihmiset kulkivat säikyksissään ympäri, kaikki työ taukosi, puusepät tirkistivät ulos kellarin ikkunoista, ja koirat, jotka tahtoivat valmistaa kemut tarhakäärmeistä, ajettiin valtavalla metelillä ulos ja teljettiin vajoihin ja ulkohuoneisiin.
Alakerrassa vaikeroitiin ja neuvoteltiin, niin että päivällisruoka ei valmistunut, ja kaikki joutui epäkuntoon.
— Nyt kohtasi kova onni meidät! näillä sanoilla mustalainen lopetti synkät mietiskelynsä, jonka jälkeen hän puhkaisi läven paloviina-ankkuriin ja istuutui ryyppäämään ja laulamaan suruvirsiä, kunnes vihdoin koko perhe istui ikkunan ääressä ryyppäämässä.
Että isku oli sattunut varmasti, sen huomasi maisteri illalla kohdatessaan mustalaisen, joka oli lempeä, kohtelias, nöyrä, ja jonka viha näytti kadonneen samalla kuin hänen uskonsa onneen. Mutta hän ei puhunut tarhakäärmeistä; sillä hän häpesi osoittaa heikkouttaan, ja tiesi, että maisteri nauraisi hänen taikauskolleen.
Hän puhkesi vain epämääräisin sanoin puhumaan ansaitsemattomista onnettomuuksistaan ja lähestyvästä perikadostaan.
Senjälkeen hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, rupesi kertomaan rakkausjuttuja, ja tekaisi siinä seisoessaan ilveilyn herrasmiehestä, joka ei kyennyt tyydyttämään rakastajatartaan, jonka vuoksi tämä kävi hänelle uskottomaksi.
Maisteri ei ollut ymmärtävinään tarkoitusta, mutta seurasi samoja latuja ja pani kokoon jutun herrasmiehestä, joka oli luullut saavansa neitseen, mutta oli saanutkin sensijaan syyhelmän.
Mustalainen väisti iskun ja alkoi kertoa jotakin, että tuo ajuri, joka tässä tuonoin oli ollut heidän luonaan vieraisilla, tahtoi ostaa maatilan kuudestakymmenestä tuhannesta taalerista.
— Niin, hän lisäsi ylenkatseellisesti, hevoshuijarillehan maatila aina saattaa olla kylläkin hieno.