Seuraavan yön maisteri Andreas vietti mietiskellen tapaa, jolla hän edesvastuutta ja seurauksitta voisi kaataa tämän vahingollisen eläimen, joka häikäilemättömästi löysi nautintonsa pahasta.
Ei ollut enää mahdollista tuudittaa häntä turvallisuuden tunteeseen; sillä hänellä ei ollut ainoatakaan väsymyksen hetkeä työn jälkeen, jolloin hänen kimppuunsa olisi voinut karata, ja heidän välinen suhteensa oli liian kireä, jotta enää olisi voinut solmia rauhan tapaistakaan. Mutta voidakseen ryhtyä taisteluun tämänkaltaisen vihollisen kanssa, täytyi luopua kaikesta hienotunteisuudesta pitääkseen puoliaan häntä vastaan, täytyi pelkäämättä kyetä käyttää iljettäviä keinoja, häpeämättä nuuskia hänen salaisuuksiaan, kuunnella ovien takana, houkutella hänen omaisiltaan arkaluontoisia tunnustuksia, ja käyttää myöhemmin niitä hyväkseen. Mutta kaikkeen tähän maisteri ei katsonut kykenevänsä. Hänen oli vaikea ryhtyä alhaiseen tekoon, tuntea itsetuntonsa loukatuksi, arvonantonsa omaa itseään kohtaan menetetyksi. Tätä taistelua hän ei siis voinut käydä joutumatta perikatoon; paeta hän ei voinut, eikä hän uskaltanut tauota taistelemasta, sillä silloin hänet heti voitettaisiin.
Hän tunsi itsensä kuin barbaaria vastaan taistelevaksi helleeniksi, jossa taistelussa barbaarin täytyi voittaa senvuoksi, että oli raaempi; hän tunsi olevansa kuin Archimedes, jonka sotamies surmasi, vaikkakin hän helposti olisi voinut laskelmiensa avulla rakentaa koneen, millä räjäyttää tuhannen sotamiestä ilmaan.
Tekemällä laskelman mustalaisen taipumuksista ja luettelon hänen sielunsa ainesosista maisteri oli urkkinut esille kaksi kohtaa, jotka olivat suojattomina, ja tekemällä hyökkäyksen niitä vastaan saattoi sielu suoraan taistella sielua vastaan, järki järkeä vastaan, niin että voimakkaammalla järjellä oli voitontoivo. Mustalainen tunsi ennen kaikkea puolivillin pelkoa tuntematonta kohtaan, ja tätä pelkoa vastaan hän oli etsinyt suojaa uskossa tuntemattomien voimien olemassa-oloon. Jos häneltä nyt, tuumi maisteri, riistettäisiin tämä suoja, heräisi hänessä pelko, usko onneen katoaisi häneltä, ja hän luhistuisi menehtyneenä maahan. Tämän miehen luottamus sattuman suosiollisuuteen oli varmaankin suunnattoman voimakas, sillä huolimatta siitä, että taloudellinen häviö uhkasi häntä Mikonpäivään mennessä, hän ei viljellyt maata, ei pannut kortta ristiin, vaan makasi vain suu auki varroten paistettuja varpusia. Maisteri ei tiennyt, uskoiko hän kristittyjen jumalaan, kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tämän milloinkaan käyvän kirkossa; sitävastoin hän tiesi tämän asettavan maitoa tarhakäärmeilleen, joita hän kohteli uskonnollisella kunnioituksella.
Niinmuodoin olivat tarhakäärmeet hävitettävät, usko niiden suojelevaan voimaan surmattava, jolloin kovan kohtalon pelko lamauttaisi miehen henkisesti.
Toiseen kohtaan oli vaikeampi päästä käsiksi, mutta jos hän siinä onnistui, tuotti se varman kuoleman. Sekoittamalla verensä aatelisen suvun vereen oli tämä paria saanut kuin uuden lisän omaan elinvoimaansa; tunne siitä, että oli korkeampien luokkien heimolainen, oli antanut hänelle korkeat ajatukset itsestään, ja niin kauan kuin hän uskoi, että tämä nainen todellakin oli se, minä hän esiintyi, saattoi hän kulkea pystyssä päin. Mutta nyt maisteri oli varmasti vakuutettu siitä, että tässä piili salaisuus, jota mustalainen ei tuntenut; hän oli täysin varma siitä, että vapaaherratar oli valehdellut rakastajalleen, ja että hänen sukunsa ei ollut lainkaan ylhäinen. Tämän tutkimiseen vaadittiin vain aikaa ja terävää älyä; sillä kirkonkirjoista täytyi asiain todellinen tila selvitä. Mutta jos nyt maisterin epäluulot saisivat vahvistuksen, tuntisi mustalainen itsensä petetyksi, hän suuttuisi, tekisi itsensä syylliseksi hairahduksiin, ja kenpä tiesi, millaisia asioita silloin tulisi ilmi, kun kaksi tällaista henkilöä rupeisi paljastamaan toistensa salaisuuksia — puhumattakaan siitä tappiosta, minkä mustalainen kärsisi huomatessaan, että häntä oli pettänyt se ainoa, johon hän oli uskonut, ja siitä elämänliekin heikentymisestä, joka olisi seurauksena sen toivon raukeamisesta, jolle hän oli rakentanut koko voimansa ja elämänhalunsa.
* * * * *
Vaikkakaan tuo toimenpide kaataa elohopeaa tarhakäärmeiden maitoon ei ollut muuta kuin vahingollisten eläinten hävittämistä, tunsi maisteri Andreas kuitenkin olevansa huonolla tuulella tämän tehtyään. Aivan kuin hän olisi murhannut tai varastanut, vaikkakaan ei tavallisesti puhuta esim. rottien murhaamisesta.
Ja seisoessaan nyt jälkeenpäin ikkunassaan ja varrotessaan saavansa nähdä tarkoitetut vaikutukset, hän oli levoton. Hän oli kuitenkin istunut kolme tuntia työskennellen, ennenkuin vihdoinkin kuuli melua kasvihuoneesta. Iivana oli ensin huomannut onnettomuuden ja nosti metelin, niin että mustalainen, joka nukkui pensaikossa pois humalaansa, saapui paikalle. Ensin ylti raju-ilma puutarhurin, joka vannoi ja noitui olevansa viaton. Vapaaherratar, joka saapui juoksujalassa sinne, oli poissa suunniltaan ja itki. Kun eläimissä, jotka olivat melkein ryömineet ulos nahkoistaan, ei näkynyt mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä, eikä kenenkään mieleen juohtunut, että tarhakäärmeet, jotka helposti saattoi iskeä kuoliaaksi kepillä, olisivat tulleet myrkytetyiksi, rupesivat nuo herkkä-uskoiset ihmiset arvailemaan, että käärmerutto oli puhjennut, ja niin pian kuin puhe johtui ruttoon, niin oltiin tekemisissä kohtalon tai noiden tuntemattomien valtojen vaikutuksen kanssa.
Raadot kerättiin kuitenkin huolellisesti, käärittiin villakankaaseen ja kannettiin rakennukseen.