Ja kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa, otti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista ja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.
Siellä oli kaikki entisellään, ja kahdeksan päivää kului lattian pesuun, lakaisemiseen ja järjestämiseen. Kaikki oli rappiolla; ikkunoissa ei ollut hakoja ja monet ruudut olivat korvatut läkkilevyillä; ovet roikkuivat yhden saranan varassa, kaikki lukot olivat rikki, niin että maisterin täytyi nukkua lukitsemattomien ovien takana, mutta kun hän tiesi, että talon asukkaat olivat sävyisiä, hyvissä varoissa olevia ihmisiä, ei hän epäillyt mitään, vaan antoi huolimattomuuden jatkua, sittenkun oli turhaan uudistanut pyyntönsä, että olisi lähetetty seppää noutamaan.
Niillä kävelyillä, joita hän nyt teki kauniina kevätpäivinä puutarhassa, havaitsi hän kuitenkin monen monituista kertaa, ja juuri senkautta vahvistui siinä uskossaan, että hän tosin oli tekemisissä puolihupsun, mutta samalla valheellisen ihmisen kanssa. Päivä päivältä hän huomasi, että koirien luku kasvoi, niin että kahdeksan päivän kuluttua kahdeksan suurempaa ja pienempää koiraa kuljeskeli siellä, makaili portailla, haukkui aurinkoa, tuulta, variksia, kaikkea, mikä joutui niiden näköpiiriin. Ja kaikki olivat nälkiintyneen näköisiä, niinkuin huonosti täytetyt elukat Theatrum Zoologicum'illa. Talon asukkaat olivat siis valhetelleet häpeämättömästi, ja maisteri olisi joutunut vimmoihinsa, ellei Jensen olisi ollut niin myöntyväisen näköinen, ja muutoinkin kaikin tavoin koettanut osoittautua rakastettavaksi.
Asuinrakennuksen ja tallin erotti toisistaan takapiha, joka oli epäjärjestyksen loistonäyte. Siellä eläimet kuljeksivat sekaisin kuin Noakin arkissa, kaksi hiehoa, laihoja kuin marakatit, utareeton lehmä, kolme hevoskaakkia, kanoja, ankkoja, kalkkunoita. Ja käymälän katolle, joka toiselta puolen rajoitti taloa, oli sisustettu kaniinitarha, joka oli ristikoilla varustettu, jotta se suojelisi eläimiä koirilta.
Mutta vaikkakin Jensen ja vapaaherratar alati puhuivat rajattomasta rakkaudestaan eläimiin, eivät nämä kuitenkaan saaneet juuri mitään syödäkseen; hevoset pureksivat kauratonta silppua, lehmät nuoleksivat seinillä olevaa sammalta ja hometta tai vetelivät alas oljenkorsia lahosta tallinkatosta, ja siipikarja tappeli sonnasta. Tallissa ei ollut pahnoja, ja eläimet nukkuivat lannassaan. Kaiken tämän kurjuuden keskessä asteli kuitenkin kaksi riikinkukkoa ja näytteli prameuttaan kateellisille kalkkunoille, jotka olivat nopsia käymään näiden kimppuun.
Maisteri jatkaa tutkimuksiaan ja saapuu talon ulkoseinämän kellari-ikkunalle, jossa hän oli nähnyt höyläpenkin. Katsellessaan siitä alas hän kohtasi ajajan iloisen virnistysnaaman ja taempana hämärissä toisen, punapartaisen.
— Mitä hittoja, onko teillä puusepänverstaskin täällä? kysyi maisteri Andreas, ihmetellen sitä, että näki tuon livreijaan puetun ajajan seisovan siellä höylä hyökkäysasennossa.
— Mitäpäs ei tässä talossa olisi! vastaa Madsen kavalan näköisenä, mutta siitä ei tietysti kenelläkään saa olla aavistustakaan.
— Kuka sitten hoitaa maanviljelyksen ja eläimet?
— Iivanapa kait sen tekee.