— Miksi en saa tappaa sitä? kysyi maisteri ihmeissään.
— Siksi, että tarhakäärme on pyhä eläin, joka tuottaa onnea.
— Ei ole enää olemassa pyhiä eläimiä, vastasi maisteri, joka salaisesti kannatti Cartesiuksen filosofiaa. Mutta jos se muutoin tuottaisikin onnea, niin ei siitä ainakaan täällä näy jälkeäkään. Miksi ette ole kastelleet melooneja?
Tilanhoitaja mietti hetkisen, ja vastasi sitte:
— Ne ovat, nähkääs, erästä lajia, joka ei tarvitse vettä.
— Mikä se sellainen laji on?
— Ne ovat Haarlemin melooneja! vastasi tilanhoitaja, joka nyt oli saanut aikaa vastauksen keksimiseen.
Maisterin täytyi mielessään myöntää tietämättömyytensä tässä, eikä kyennyt vastaamaan.
Vasta kasvihuoneesta poistuttaessa hän huomasi, että tilanhoitaja oli ajanut partansa, mikä oli paljastanut suuren huuliparin, joiden seuduilla moninaiset ilmeet värähtelivät. Sitäpaitsi hänen yllään oli keltainen samettinuttu ja sininen kaulaliina, päässä omituinen lakki, jollaista tavallisesti vain hevoshuijarit käyttävät, ja siinä riikinkukonsulka, sekä jaloissa punaiset sukat ja päässä vaalea tekotukka. Oli vaikeata tuntea häntä.
Maisteri kulki hänen kanssaan läpi puutarhan, osotti yltympäri vallitsevaa hävitystä ja kysyi, eikö alotettaisi jo pian muokata maita.