Tietysti, ja hienoa täällä tehtäisiinkin, kunhan hän vain saisi sen oikean puutarhurin Rosenborgista Kööpenhaminan tienoilta, mutta tämä oli tätä nykyä muissa töissä.
He kapusivat juuri kahden pitkän puutarhapenkereen yli, ja niistä pisti esiin ihan takiaisten ja tyräkkien keskessä muutamia korkeita, vihreitä varsia, jotka vetivät puoleensa maisterin huomion.
— Mitä kummia? Annatteko parsanne kasvaa vapaasti, puhkesi hän puhumaan. Ettekö viitsi mitenkään pitää huolta niistä?
Tilanhoitaja rummutti sormillaan leukaansa, työnsi esiin ylähuulensa näyttääkseen rikkiviisaalta ja vastasi:
— Emme, tänä vuonna emme korjaa niistä satoa, sillä ne käyvät paremmiksi, kun saavat olla yhden kesän rauhassa.
— Niin, mutta olen kuullut, että ne käyvät puiseviksi, ellei niitä hoideta ja leikata lyhemmiksi, vastasi maisteri Andreas.
— No, olkoonpa niin, että kauempana pohjoisessa asian laita on siten, tuumiskeli tilanhoitaja, mutta tässä pehmeässä maassa taas saattaa olla toisin, vastasi tuo sananvelkaan milloinkaan jäämätön mies.
Ja niin he kulkivat edelleen. Kun oli päästy puutarhan läpi ja jouduttu viljelysmaille, vartosi siellä uusi yllätys ällistynyttä maisteria. Silmän kantamiin leveni tasainen pelto, jonka multa oli mitä ihaninta, mutta neljä viidesosaa siitä oli rikkaruohon vallassa olevaa kesantoa, jäännöksestä oli osa nurmena, yhdessä kaistassa hiukan vihantaa sekaviljaa, ja lopuksi Iivana äesti viimeistä tilkkua.
— Ettekö ole vielä kylväneet? uskalsi maisteri Andreas jälleen kysyä, tahtomatta kuitenkaan tehdä sitä soimaavassa äänilajissa.
— Emme, vastasi tilanhoitaja rivakasti opittuun tapaansa, mutta käsittämättä tai kykenemättäkään keksimään uusia syitä. Emme, me kylvämme aina myöhään, sillä sitenhän voi olla varma siitä, että siemenjyvät eivät jää maahan mätänemään.