Ensin lauloi muuan ilveniekka surullisen laulun "Kuolleesta rotasta." Sitte astui lavalle ruusunpunaiseen lenninkiin puettu nuori tyttö ja lauloi: "Og intet aer saa deilig som en maanskinstur." Hänen katsantonsa oli suhteellisesti viaton ja omisti laulun viattomalle notariollemme. Sellaisesta suosiosta mielissään alkoi hän hieroa sopimuksia, mitkä alkoivat sillä, että hän tarjosi pullon oikeata liljeholmilaista ja ne päättyivät kahdella kalustetulla huoneella kyökkineen ja tarpeellisine mukavuuksineen Ladugårdslandetilla. Tämän teoksen suunnitelmaan eivät kuulu nuoren miehen tunteiden tutkiminen yhtä vähän kuin huonekalujen tai tarpeellisten ulkohuoneiden kuvaaminenkaan.
Joka tapauksessa, he olivat hyviä ystäviä.
Mutta ajan sosialististen tarkoitusperien tartuttamana ja kaivaten aina saavansa nähdä onnensa silmiensä edessä, päätti notario itse muuttaa huoneustoon sekä asettaa ystävättärensä taloudenhoitajattareksi, johon tämä mielellään suostui.
Mutta nuorella miehellä oli perhe; se tahtoo sanoa hänen perheensä piti häntä jäsenenään ja koska arveltiin hänen loukanneen yleistä siveyttä ja siten langettaneen varjon perhearvolle, kutsuivat hänet hänen vanhempansa ja siskonsa kuulemaan varoitusta. Koska hän piti itseään liian vanhana kuunnellakseen sellaista loppuun, katkesivat sovinnonhieronnat ja kanssakäynti.
Tämä kiinnitti hänet yhä enemmän hänen omaan kotiinsa, ja hänestä tuli hyvin kotoarakastava avio — anteeksi epäaviomies. He olivat onnellisia, sillä he pitivät toisistansa, eivätkä mitkään siteet painaneet heitä. He elivät hilpeässä levottomuudessa peläten kadottavansa toisensa ja he tekivät sentähden kaikki saadakseen omistaa toisensa. He kaksi olivat yksi, mutta jotain heidän elämästään puuttui: seuranpitoa. Yhteiskunta ei huolinut heistä, eikä notario ottanut vastaan mitään vieraskutsuja suuresta maailmasta.
Oli jouluaaton päivä, ankara päivä perheiselle miehelle. Notario joi aamukahviaan saadessaan kirjeen. Kirje tuli eräältä sisarelta, joka sydäntäsärkevällä tavalla pyysi häntä kotiin jouluillaksi. Hänen vanhat tunnelmakielensä alkoivat värähdellä ja hän oli pahalla päällä. Antaisiko hän hänen, ystävättärensä, vaimonsa istua yksin kotosalla sellaisena iltana? Ei? Täytyisikö hänen paikkansa kotoisen joulupöydän ääressä olla tyhjänä, paikkansa, josta hän ei koskaan ollut poikennut? Hm! Sellainen oli asiain tila mennessään virastoonsa.
Aamiaisen aikaan tuli eräs toveri hänen luoksensa ja kysyi niin varovasti kuin suinkin:
— Vietätkö sinä jouluiltasi perheessä?
Notario lensi punaiseksi. Aavistaisiko hän? Vai mitä hän tarkoitti?
Toinen huomasi astuneensa liikavarpaalle, sentähden hän jatkoi vastausta odottamatta.