Heti lukukauden alussa menee hän osakuntatalolle ja lainaa kirjan, Nordbergin Carl XII; sitä käyttää hän nukkuessaan päivällisuntaan, sillä hänen nahkasohvaansa ei ole suotu päänalusinta, ja hän on tutkinut nahan merkillistä ominaisuutta ensin kylmentää ja sitte polttaa.
Hän polttelee yhä vielä piippua, mikä tekee oleskelun hänen huoneessaan epämieluisaksi. Hänen huoneensa on pieni ullakkokamari Svartbäckenissä, jossa hän on asunut jo ensi alusta; katto on ruskea, seinäpaperit ovat ruskeita hän on itse "savuttanut" kamarinsa, sanoo hän mielellään jonkunlaisella ylpeydellä.
Hän syö päivällistä kotona ruokaporttööristä ja aina jonkun hengenheimolaisen seurassa. Hänellä on aina 25 puolipulloa olutta oven vieressä, ja jos keskustelu käy vilkkaaksi, jää hän pariksi tunniksi istumaan pöydän ääreen olutlasineen ja piippuineen; mutta sitte vetää hän päivällisuniaan kello seitsemään. Silloin menee hän hämärän tullessa Phoenixiin juomaan lasin totia erään porvarin kanssa, sillä hän ei pidä ylioppilaista; ne ovat hänestä liian nuoria ja remuavia. Hän tahtoo istua vaiti ja hiljaa sohvan kulmassa pyöritellen savurenkaita keskustelun, mieluimmin poliittisen, liikkuessa tasaisissa kiihkottomissa lauseissa, joiden välimerkkeinä ovat pienet siemaukset ruskeasta totilasista. Jos hän juo enemmän kuin neljä totia, tulee hän kaihomieliseksi, kuten hän sanoo, ja silloin kertoo hän mielellään elämäntarinansa, sitä häpee hän sitten hirveästi seuraavana päivänä.
Hänen tarinansa oli yksinkertainen ja tavallinen eikä se koskenut häntä itseään vaan erästä naista.
Hänellä oli mielihalu, mikä myös oli omiaan pitkittämään hänen oleskeluaan yliopistossa; hän kulki kirjahuutokaupoissa. Ei kirjoja ostaakseen eikä lukeakseen, vaan kuullakseen tarjouksia. Hän piti kirjoja kirjapainotuotteina; hän ei koskaan puhunut kirjan tai tekijän nimestä vaan ainoastaan kirjanpainajan nimestä.
Tänään menee Amund Laurentzonilainen; tahdotteko Ignatius Meurer'in, niin pitäkää varanne lauvantaina. Olisittepa nähneet sellaista Petrina'a; tämä Niclas Vankijff on aika lötys.
Porvari sai toisinaan kuulla tällaisia puheita, ja koska porvari oli sukkela ymmärtämään, levitti hän tuttavilleen sellaisia tietoja, että esim. kuudennentoista vuosisadan suurin kirjailija Johann Kankel Visingsborgilainen oli kirjoittanut oppineen teoksen nimeltä Nils Matson Kiöbing.
Sunnuntaisin söi hän päivällistä porvarinsa luona, jonka jälkeen he molemmat menivät iltakirkkoon kuuntelemaan jonkun jumaluusopinkandidaatin saarnaa.
Niin kului hänen elämänsä — hiljaa ja rauhallisesti, hän ei kenellekään tehnyt koskaan pahaa, häntä ei koskaan härnäilty, hän oli hyvä ihminen, hänellä oli kaikki hyvät ominaisuudet, kävi kirkossa, kirjoitti vanhemmilleen, ei koskaan tehnyt vastaväitteitä, kävi luennoilla mutta ei suorittanut koskaan tutkintoa.
Hän lähti Upsalasta kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana tuntematta mitään katkeruutta opettajia tai tovereita kohtaan yhtä arvossapidettynä ja suosittuna kuin tullessaankin. Sitte antautui hän virkamieheksi vaihtopankkiin ja osti kirjapainon maaseudulta.