YKSINELÄJÄ
Hän ei etsinyt koskaan ketään, hän ei liikkunut ulkona ja häntä oli hyvin vaikea saada tavata. Hän asui kirkkomaan vieressä kahdessa huoneessa ja luultavasti kyökissä, siitä ei koskaan päästy selville.
Hänen eteisensä ovella, mikä oli varustettu himmeäksi hiotulla lasiruudulla, oli selvän selvä ilmoitus: "Tavataan ainoastaan kl. 7 saakka a.p."
Jos kelloa soitettiin, avautui vallan toinen ovi eteisessä, ja ilkeämielinen vanhemmanpuoleinen nainen pisti päänsä esille ja kysyi: "Kuka siellä?" Jollei silloin kohteliaasti vastannut ja ilmoittanut nimeänsä ja osakuntaansa, sulettiin ovi ijäksi. Jos itsepintaisesti vaan soitti, vaikeni kello pian itsestään tai jonkun muun kautta.
Jos sitävastoin pääsi sisälle, sai ensiksi nähdä luonnontuotteiden varaston kasvistoineen, täytettyine lintuineen, hyönteislaatikkoineen ja kalavesisäiliöineen, sitten tultiin vierashuoneen tapaiseen lukukammioon, jossa näkyi puolikuntaisen ylellisyyden jälkiä. Punaisia shakihuonekaluja, koruommeltuja mattoja, verhoiluompeluksilla varustettuja kuluneita patjoja, seinillä öljyväritauluja, vieläpä joku flaamilainenkin tunnetulta tekijältä; kaunis kirjasto, kallis suurennuslasi ja maalaustelineet.
Vaikka vieras olikin vanha koulutoveri, vastaanotti tämä kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja hänet epäilyn ja vastenmielisyyden sekaisella kohteliaisuudella.
"Anteeksi että kysyn, mutta onko sinulla kalossia? Saanko vaivata veljeä kuivaamaan niitä eteisessä, se on vasta pesty ja…"
Se oli aina vasta pesty!
Hän otti esille sikaarilaatikon.
"Kiitos, etkö sinä itse polta?"