"En koskaan."
"Ah! Mutta siinä tapauksessa en minä tahdo turmella sinun ikkuna-uutimiasi."
"Ei tee mitään, et sinä tänne polttamaan tullut."
"Sinä olet katkera."
"Enpä! Minä muistan, suo anteeksi hyppäykseni, ensimmäisen lukukauteni. Tunsin itseni kerran yksinäiseksi ja pyysin muutamia koulutovereita illaksi kotiini juomaan lasin punssia ja polttamaan sikaarin. Ne tulivat ja polttivat pilalle molemmat huoneeni, turmelivat skottilaisen mattoni ja rähisivät rappukäytävissä. Seuraavana päivänä tulivat ne uudestaan ja heillä oli korttipakka muassaan; tulivat seuraavanakin päivänä, mutta silloin olivat he jo juoneet loppuun punssin ja polttaneet kaikki sikaarit."
"Olisit ajanut ne pihalle!"
"Ei sitä tarvittu; he eivät koskaan tulleet takaisin."
Vierailu oli aina kankea; hän puhui ainoastaan yhteisistä opinnoistamme.
Minä tahdoin mielelläni päästä häntä lähemmälle, vaan en onnistunut; tahdoin tietää hänen elämäntarinansa, mutta hän ei sitä ilmaissut. Toverit sanoivat, ettei hänellä ollut mitään elämäntarinaa, että hän oli piintyneen itsekäs ihminen, joka ei koskaan lainannut, ettei koskaan tietty milloin hän sai vakuutettuja kirjeitä, sillä niistä ei ollut kartoilla ilmoitusta; että hän eli koroillaan ja oli isätön ja äiditön, että hän oli inhoittava ihminen.
He nauraa virnistelivat hänelle nähdessään hänen leveäliereisen hattunsa mäntyjen takaa kruununpuistossa, jossa hän kulki kooten arachnidejä, he irvistelivät hänelle ikkunasta huomatessaan hänet kirjoituspöytänsä ääressä suurennuslasin yli kumartuneena, lopulla he virnuilivat hänelle milloin hän vaan liikkui ulkosalla ja meni postiin, sillä hänellä oli laaja kirjevaihto, he virnuilivat kuten virnuillaan niille, joita ei ymmärretä. Hän oli luoksepääsemätön, salaperäinen, kylmä, kova.