(KAPPALE TALONPOIKAISELÄMÄÄ)
Isällä oli talo Uplandissa, hän oli ollut talonpoikana, mutta eli nyt kartanonomistajana. Hän nautti jotenkin suurta luottamusta paikkakunnallaan, hän oli saanut kunnallisia tehtäviä sekä hajaääniä valtiopäivämiesvaalissa. Sanalla sanoen hän oli arvossa pidetty mies, hurskas, rehellinen, moitteeton ja hyvissä varoissa oleva mies; muuten oli hän hyvin huono ihminen, mutta se oli luonnonvika, josta ei kellään ollut oikeutta häntä moittia, mutta tämä oli hyvin ikävää pojalle, joka sai siitä kärsiä.
Perheelle oli syntynyt suuri joukko lapsia, tulot eivät kasvaneet samassa määrin kuin lasten luku, sentähden täytyi supistaa menoja; tämä ei ollut isän mieleen, hän piti itäindialaisista nenäliinoista ja tahtoi oikein hopeahelalla varustettuja merenvahapiippuja; hän arveli, ettei hänen vaimonsa sopinut käydä puolisilkkiin puettuna koska kerran lautamiehen rouva käytti täyttä silkkiä. Kun hän huomasi näiden pienten toivomuksiensa raukeavan tyhjiin, suuttui hän ensin lapsiin ja piti niitä huonoissa vaatteissa; sitten saivat ne vanhemmiksi vartuttuaan hyödyttää taloa ja vihdoin hoiti hän taloa niiden avulla. Tämä löi leiville, sillä hän piti niitä palveluksessa paljaasta ruo'asta.
Kukaan ihminen ei epäillyt hänessä mitään huonoja tarkoitusperiä, kaikki kiittivät erinomaisia vanhempia heidän kohteliaista ja ahkerista lapsistaan, jotka arkoina ja nälästä vavisten aina tervehtivät niin kohteliaasti. He saivat hyvin vähän ruokaa: "se on terveellistä", sanoi isä, jolla aina oli kunnioitettavia perussyitä huonoille teoilleen; he saivat kurjia vaatteita: "lasten pitää karaistua", sanoi kunniallinen isä, ne eivät saaneet mitään kasvatusta, vaan saivat tehdä työt kuin rengit ja palvelustytöt: "lasten täytyy oppia työtä tekemään"; ja kansan kesken sanottiin: mikä kelpo kasvatus, hän ei ole lainkaan ylpeä, vaikka on noussut omalla voimallaan, sillä hänen lapsensa saavat raataa renkeinä ja piikoina!
Olisivatpa tietäneet, kuinka ylpeä hän oli! Hänessä kuohahti aina tuntiessaan alemmuutensa köyhän pappivintiön rinnalla, jota hän aina koitti ärsyttää riitaan kuntakokouksissa, mutta joka aina niin ylevällä tavalla sai hänet alakynteen asiallisesti valaisemalla kysymystä tietojensa varastoilla. Hänen intohimoisessa mielessään kävi myllerrys tuntiessaan, että kuitenkin oli jotakin, jota ei rahalla voinut ostaa: hän ei voinut täyttää hänen ja papin välistä kuilua vaikkakin hän lisääntyvän varallisuutensa kautta oli saanut kunnioitusta, arvoa ja mainetta osakseen. Pappi käytti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt; pappi saattoi solmia yhteen jopa kolmekin ajatusta sekä vetää ne umpeen niin, että tuntui ikäänkuin järjen ympärille olisi vedetty ansa; papin koneistossa oli varmaankin hienompia rattaita; sitäpaitsi — mikä olikin pahinta — pappi oli eräänä sunnuntaina korjannut pari hänen pöytäkirjaansa erehdyksestä joutunutta kirjainta. Joka tapauksessa vihasi hän pappia kaikella sillä voimalla, minkä hänen auran ja varstan ääressä karaistut hermonsa saattoivat kehittää.
Hän tarkasti eräänä iltana lapsilaumaansa ja valitsi isän tarkalla silmällä heikomman pojista. Ikäänkuin sattumalta vei hän hänet syrjään ja puhui hänelle Upsalasta, ylioppilaslipusta, laulusta, valkoisista ylioppilaslakeista ja muusta. Sitten antoi hän pojalle luvan lueskella; mutta, sanoi hän, sinä olet köyhä poika ja sinä saat itse pitää huolta itsestäsi, minä en voi sinua mitenkään auttaa, vaan sinä saat muiden köyhien poikien tavoin itse auttaa itseäsi antamalla kotiopetusta; ja sinä pääset kotiopettajaksi hienoon kotiin, niin on onnesi taattu, on sellaista ennenkin nähty!
* * * * *
Poika pääsi kouluun ja oli ahkera. Toverien ollessa vapaita sai hän lukea, alaikäisten lasten kanssa eikä tämä ollut hauskaa työtä; omat lukunsa valmisti hän öisin. Isä otti omiin hoteisiinsa sen vähän, minkä poika ansaitsi ja osti hänelle vanhempien veljien käytetyt vaatteet: "rahojen pitää pysyä talossa", sanoi hän.
Kuitenkin kamppaili hän läpi nuoruutensa taistellen ja hätää kärsien, mutta vahvalla luottamuksella, sillä hän uskoi tulevaisuuteen. Jahka minusta vaan tulee ylioppilas! tämä ajatus piti häntä pystyssä. Ja hänestä tuli ylioppilas! Juosten lähti hän viimeisillä rahoillaan ostamaan valkoista ylioppilaslakkia; ja sitte käveli hän ulos kaupungista saapuakseen kotiin vanhempiensa luokse; hän sai kävellä neljä peninkulmaa, mutta olihan kevätilta!
Hän kulki pitkän kauhean Vaksalan tien, ja hänen mielestänsä se oli niin kaunis; hän lauloi, juoksi ja huusi ilonsa ilmoille, sillä eihän hän kenellekään voinut ilmaista tunteitaan; aurinko oli hänen takanansa ja hän huomasi varjonsa yhä pitenevän; mutta ympäri kääntyessään huomasi hän kaupungin olevan yhä hänen takanaan, takana olivat Carolina-opisto, linna ja tuomiokirkko, Vaksalan kirkon luo noustessa oli hän jo kerran huomannut niiden hälvenneen silmistään, mutta sitte sukeltautuivat ne taasen esiin. Auringon mennessä mailleen ja leivojen vaijetessa laajoilla pelloilla, tunsi hän itsensä väsyneeksi, hänellä ei ollut yhtään rahaa. Hän jatkoi matkaansa ja kärsi näläntunnetta, sillä paljaan levottomuuden tähden ei hän ollut syönyt koko päivänä. Hän käveli vaan; hän ei enään lauleskellut, mutta hän ajatteli, mitenkä iloisiksi äiti ja siskot tulisivat nähdessään hänen valkoisen lakkinsa. Maa hänen jalkojensa alla alkoi narista, sillä kostea tie oli vielä jäässä. Silloin karaisi hän mielensä ja meni erääseen tupaan. Tuvassa istui kolme talonpoikaisrenkiä kiukaan syrjällä piippua poltellen.