Sillä välin oli kannunvalaja-ammattikunnan vanhin aamunsuussa päättänyt pistäytyä raastuvassa. Hän tuli raskaasti rinnettä astellen ja loi kaipauksen silmäyksiä mäen yläpäähän sekä kulki hitaasti keppinsä nojassa. Torille tultuaan seisahtui hän pyyhkimään hikeä otsaltaan. Hän loi yleiskatsauksen yli torilla seisovien kansanjoukkojen eikä huomannut mitään tavatonta tai levottomuutta herättävää. Hän työnsi keppinsä maahan ja oli juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun hänen korvaansa kimahti kummallinen ääni, mikä kaukaa kuului kukon kiekumiselta, mutta mikä sentään oli olevinaan laulua.
"Kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja? Kannuja niin väljiä kuin ammatinvanhimman sukka, kannuja niin isoja kuin pormestarin sukka. Kannuja, kannuja, hoi!"
Ammatinvanhin hyökkäsi keppi pystyssä kansanjoukkoon, joka seisoi Bossen pöydän ympärillä ja vain vaivoin antoi tilaa likistyäksensä sitä tiukemmin lihavan ammatinvanhimman ympärille; ammatinvanhin oli kuin alasimella ja joukon riemuhuutojen kaikuessa täytyi hänen kuunnella Bossen pilkkalaulua, jota Bosse toisti asianomaisilla muunnoksilla, joukko säesti yhä toistamiseen: hiljaa! hiljaa! hiljaa!
Ammatinvanhin alkoi huutaa:
"Sinä emälurjus, uskallatko sinä rikkoa lakia ja asetuksia."
"Minä en ole rikkonut mitään asetuksia", sanoi Bosse.
"Sinä olet pystyttänyt puodin, senkin kavaltaja!"
"Ei tämä mikään puoti ole", vastasi Bosse.
"Mutta onhan tässä pöytä."
"Eihän se mikään pöytä ole, pari lautaa vaan, ja muuten määrätään ammattikunnan säännöissä, että akkunoiden asettaminen on luvatonta. Ei tässä näy mitään akkunaa, jollei ammatinvanhin näe jotakin taivaan akkunaa — tuolla ylhäällä!"